Kuvauksista kuvaukseen

Elokuvakäsikirjoitukseen kirjoitetaan minimimäärä kuvausta. Romaanikirjailija tekee lähes päinvastaisesti, hän on yhden ihmisen kuvausryhmä, jonka luotava kuvaamansa maailman jokainen piirre. Elokuvassa katsoja näkee ja kuulee tapahtumat, romaanissa kuvaus saa lukijan osallistumaan tarinaan kaikilla aisteillaan. Käsikirjoittajana minua kiinnostaa se, mitä kaikkea kirjailija pohtii kuvausta kirjoittaessaan.

Paikat on voitu suunnitella vaikuttamaan ihmisiin. Baarit on suunniteltu rentoutumispaikoiksi tai iskupaikoiksi, kirkot julistamaan Jumalan suuruutta ja kaupat herättämään ostajan mielihaluja. Esimerkiksi kerran kiersin supermarkettia tunnin, kun haistoin tuoreen leivän tuoksun. Kaupasta ei löytynyt tuoretta leipää, eikä siellä todennäköisesti edes pystytty lämmittämään leipää. Fiktiossakin yhtenä tavoitteena voi olla se, että kirjoittaja suunnitelee paikat vaikuttamaan henkilöhahmoon.

Merkittävät paikat

Kirjailija Annie Proulx on puhunut paikkojen merkittävyydestä tarinoissaan. Proulx’in Laivauutisissa päähenkilö Quoyle menee ensimmäistä kertaa Newfoundlandiin, josta hänen perheensä on lähtöisin. Quoyle, joka on kokenut itsensä joka paikassa isoksi ja kömpelöksi, huomaa heti saarelle tultuaan, että hänen ruumiinrakenteensa sopii oivallisesti tuulisiin olosuhteisiin. Yhtäkkiä hän ei enää olekaan iso ja kömpelö, vaan hän loksahtaa maisemamaan kuin avain lukkoon.

Laivauutisia kansiRuotsinsuomalaisten lippuKarjalan vaakuna

Minulle on käynyt jokseenkin samalla tavalla kahdesti. Olen syntynyt Ruotsissa ja siksi olen kokenut itseni Ruotsissa suomalaiseksi ja Suomessa ruotsinsuomalaiseksi. Kun paluumuutimme Suomeen, solahdin Suomeen ja suomen kieleen kuin avain lukkoon. Kaikki puhe ympärilläni muuttui sillä sekunnilla ymmärrettäväksi ja oleminen helpottui.  Alkuperäni takia kuvittelin kuitenkin olevani sekä maaton että juureton.

Sitten melkein kolmekymmentä vuotta myöhemmin sukuni teki bussimatkan rajantakaiseen Karjalaan. Kävimme vanhoilla kotitaloilla ja viimeisenä talossa, jossa äitini on syntynyt. Yhtäkkiä kaikki alkuperääni liittyvät hahmottumattomat tarinat, paikat ja ihmiset löysivät taianomaisesti muodon ja sijainnin. Kaikkeen siihen, mikä oli vuosikausia leijallut selvittämättömänä ympärillä, tulikin yllätäen järkeä. Juureni tulivat näkyviin.

Kotitalo KarjalassaKotitalo Karjalassa 2Äidin synnyinkoti

Kumpikin kokemus on ollut niin merkittävä minulle, että haluan kirjoittaa niistä tarinoita. Toisinaan voi ollakin hyödyllistä pohtia sitä, mitkä olleet minulle merkittäviä paikkoja. Sen jälkeen voi siirtyä miettimään, mikä on tarinani kannalta merkityksellinen paikka. Mitä tapahtumien kuvaus kyseisessä paikassa tarkoittaa tarinan ja henkilöiden kannalta? Miten kuvauksella on toimeenpaneva vaikutus romaanissa?

Paikka esteenä

Paikka  voi synnyttää henkilölle esteen, tuntemuksen tai ajatuksen, jotakin, jota henkilön on vastustettava, kannatettava tai koettava. Paikka voi asettaa henkilön johonkin tilanteeseen, samaan tapaan kuin tarinan henkilötkin. Esimerkiksi kun me muutimme Haningesta, Ruotsista Suomeen Lohjalle, muutin samalla keskelle ylätalon ja alatalon pihasotaa.

HaningeRuotsin lippu Lohja Suomen lippu

Koulumatkat oli kuljettava varoen, ettei kohtaisi alatalon poikia, vihollista. Kaikesta sotatoimista huolimatta tutustuin yhteen alatalon poikaan ja hänen siskoonsa. Meistä tuli salaisia ystäviä. Sitten joku alatalolainen näki meidä yhdessä. Ylätalon päällikkö otti vangiksi salaisen ystäväni ja pakotti minut lyömään häntä varmistaakseen joko lojaalisuuteni tai rangaistaakseen minua. Ennen löyntiä salainen ystäväni kuitenkin supisi: ”Lyö ohi ja mä feikkaan loput.” Hämäyksemme meni täydestä ja ”nyrkistä” saanut ystäväni vieri näyttävästi pienen mäen alatalon pihaan.

Henkiilöillä voi olla voimakkaita mielipiteitä paikasta. Kenelle se kuuluu? Mikä on hyvää paikassa? Mitä henkilön mielestä pitäisi muuttaa paikassa? Samaan tapaan voi asunnottomien asuntolan rakentaminen olla kannatettavaa moraalisesti, kunhan sitä ei rakenneta omalle asuinalueelle. Lapset ovat ihanan seikkailullisia, kunhan naapurin vuokratalon lapset eivät seikkaile oman taloyhtiön pihalle leikkimään.

Muutoksen kuvaaminen

Paikka värittyy ajatusten ja tunteiden kautta. Kun ensimmäisen lapseni syntymän jälkeen, menin ensimmäistä kertaa saunomaan Café TinTin Tangon saunaan ja jätin pikkuisen pesuhuoneeseen kopassa nukkumaan. Muistan saunasta vain sen, kuinka huolestuneena tähyilin koko ajan huurtuneen lasioven etsien merkkejä heräämisestä sekä kuuntelin kahvilan hälinää erottaakseen heti ensimmäisen merkin itkusta.

Kun ajatukset ja tunteet vaihtuvat, paikka näyttäytyy erilaiselta. Esimerkiksi kun 18-vuotiaana pääsin armeijasta lomille, näkymät auton ikkunnassa olivat aina iloisia ja riemukkaita. Loman päätyttyä sama reitti takaisin kasarmille oli synkkä ja masentava. Samaan tapaan tarinoissakin voi kertoa tilanteesta ja henkilöstä palaamalla samaan paikkaan myöhemmin ja näyttää, mikä on muuttunut.

Valmisteilla olevassa romaanikäsikirjoituksessani kuvaan, mikä oli karjalaisten evakkojen kokemus maisemista heidän lähtiessään evakkoon. Samaan hengenvetoon näytän, miltä maisemat vaikuttavat pitkän poissaolon jälkeen. Muutoksen kuvaamisella voi välttyä staattisuudelta tai asioiden listaamiselta. Lisäksi hahmojen henkilökohtainen side tekee kuvaamisesta tärkeämpää.

KauppaNeilikka

Kun vuosien jälkeen käväisin Lohjalla, lapsuuteni kotikaupungissa, suuri ala-aste olikin pieni ja matala rakennus. Muistin sen, mitä lapsena ajattelin kiusaamisesta koulun vessoissa, pakkosyömisestä ruokalassa tai verenmakuisesta polttopallosta liikuntatunnilla. Samalla ajattelin tapahtumista kokemuksen tuomalla ”viisaudella”. Päässäni paikka värittyi lapsen ja aikuisen näkökulmilla. Kun kirjoitan jonkin paikan tarinaan, mietin aina voiko sitä käyttää uudestaan ja onko jokin muuttunut henkilön tavassa katsoa kyseistä paikkaa.

Kuvaus voi tapahtua myös kahden täysin eri henkilön näkökulmasta. Tällöin kuvaukseen voi syntyä mielenkiintoinen ristivalotus, koska henkilöillä on todennäköisesti erilaiset arvot, mielipiteet ja tunnetilat. Muutos ja vertailu voivat tuottaa kuvaukseen tarvittavaa dynaamisuutta, jännitettä ja tiettyä vaihtelua.

Kolme yksityiskohtaa

Stephen King kirjoittaa teoksessaan Kirjoittamisesta, ettei kuvauksessa ole aina kyse siitä, kuinka kuvataan, vaan monesti kyse on siitä, kuinka paljon kuvataan. Liian ohut kuvaus jättää lukijan hämmentyneeksi ja likinäköiseksi. Liiallinen kuvaus hautaa lukijan yksityiskohdillaan ja kuvillaan. Kingin mukaan hyvä kuvaus koostuu muutamasta hyvin valitusta yksityiskohdasta.

Stephen King KirjoittamisestaStephen King On Writing Stephen King On Writing

King kertoo, että kun hän halusi kirjoittaa kohtauksen New Yorkissa sijaitsevaan lempiravintolaansa, neljä asiaa putkahtivat mieleen: (a) baarin hämäryys ja takaseinän peilin kirkkaus. (b) sahanpuru lattialla, (c) sarjakuvakarikatyyrit seinällä sekä (d) paistuvan pihvin ja kalan tuoksu. Kingin mukaan enempää ei tarvita kohtauksen kirjoittamiseen. Tärkeää on tarinan kertominen, eikä paikan kuvaaminen.

Kingin mukaan yleensä ensimmäisenä mieleen nousevat yksityiskohdat ovat toimivimpia. Ne ovat jääneet mieleen ja ne jäävät ehkä sen takia myös lukijan mieleen. Kun kirjoitan, niin minusta itsestäni on hauska ajatella paikka kahdesta näkökulmasta, turistin ja paikallisen. Jos olen turisti, mitkä kolme yksityiskohtaa huomaan. Entä jos olen paikallinen, mitkä sitten. Lopuksi pohdin, mitkä kolme yksityiskohtaa ovat sellaisia, jotka vain henkilöhahmo voi huomata ja palvelevatko ne tarinankerrontaa.

Romaanin arvoiset sivut

Mietin tässä blogitekstissä niitä lukuisia haasteita, joihin olen törmännyt muuntaessani elokuvakäsikirjoitustani romaaniksi.

Elokuvan tiiviin muodon takia elokuvasta on jätetty paljon pois, kuten esimerkiksi henkilöiden sisäinen elämä. Elokuvan romaaniversioita (eli novelisaatiota) tehdessään kirjoittajan on täytettävä nuo poisjätetyt asiat.

Kirjailija Orson Scott Cardin sanojen mukaisesti novelisoijan on ”muutettava noveletten arvoinen tarina romaanin arvoisiksi sivuiksi”.

Minuuttimäärä vs. sanamäärä

Elokuvien kohdalla ajatellaan, että yksi käsikirjoitussivu vastaa yhtä minuuttia valkokankaalla. Proosaa sen sijaan määritellään sanamäärän mukaan. Jotta teos luokiteltaisiin romaaniksi, siinä täytyy olla yli 50 000 sanaa. Kun yhdessä sivussa on suurin piirtein noin 250 sanaa, tällöin 50 000 sanaa käsittävä romaani on noin 200-sivuinen.

Kun itse aloin muuntaa elokuvakäsikirjoitusta romaanimuotoon, edessäni oli 90 käsikirjoitussivua ja noin 45 draamakohtausta, arviolta saman sen verran sanoja kuin pidemmässä novellettessa tai lyhyessä novellassa. Tekstiä tarvittiin noin kolmannes lisää.

Abyss-käsikirjoitussivu-1

Minulle luontainen tapa täyttää nuo sivut oli kirjoittaa lisää henkilöiden toimintaa dialogin väliin, mutta silloin teksti oli edelleen pohjimmiltaan käsikirjoitus (nyt vain huonompi). Se näytti romaanilta olematta sitä.

Mitä minun olisi pitänyt ensimmäiseksi miettiä oli…

Lisämateriaali!

Tajusin, että käsikirjoitus on vain kohtausluettelon kaltainen luuranko, kun sitä ajattelee romaanin näkökulmasta.

Mutta mitä lisämateriaali voi olla? Onko se uusi henkilö, taustatarinoiden avaamista vai täysin uusi juoni?

imagesThe-Star-Wars-Trilogy

Tilasin Amazonilta liudan novelisaatioita, kuten esimerkiksi scifi-kirjailija Orson Scott Cardin Abyssin ja Alan Dean Fosterin sovittaman Aliens-trilogian. Fosterin Tähtien sota -novelisaatiolla sanotaan muuten olleen suuri vaikutus Tähtien sota -elokuvan maailman luomisessa.

Oli kiinnostavaa lukea, mitä Orson Scott Card kertoo novelisaatioprosessistaan Abyss-novelisaation jälkisanoissa. Aluksi Card kirjoitti kolme lukua keskeisten henkilöiden lapsuudesta. Ohjaaja ja käsikirjoittaja James Cameron oli niin vaikuttunut tekstistä, että hän jakoi nuo luvut näyttelijöilleen roolin rakentamista varten.

abyssAbyss

Ehkä yksinkertaisin tapa tuottaa lisämateriaalia ja täyttää romaanin vaativat sivumäärät on siis kirjoittaa taustatarinoita keskeisille henkilöille sekä valottaa heidän motivaatioitaan.

Huomasin kuitenkin oman tekstini kohdalla, että taustatarinan käyttö on itse asiassa hankala asia, sillä se hidastaa ja jopa pysäyttää tarinankerronnan, koska se viittaa menneeseen eikä välttämättä siksi liikuta tarinaa eteenpäin.

Ehkä taustatarinan käyttö ei olekaan niin luontaista romaanille kuin ensi alkuun ajattelee. Omalta kohdaltani voin sanoa sen, että taustarinat olivat kiinnostavampia minulle kirjoittajana kuin ne olisivat todennäköisesti lukijalle.

Ymmärsin, että taustatarinan on nivouduttava eteenpäin liikkuvaan tarinaan. Sen käyttöä on mietittävä vain niihin kohtiin, joissa lukija oikeasti kaipaa taustatietoja pystyäkseen seuraamaan tarinaa.

9780345307675

Luke Skywalkerin ajatusääni vai Darth Vaderin taustatarina

Sekoitin myös lahjakkaasti taustatarinan käyttöä ajatusäänen ja mielenliikeiden käyttöön. Tässä on esimerkki James Kahnin novelisaatiossa Jedin paluu. Luke Skywalker on päättänyt olla taistelematta isäänsä, Darth Vaderia, vastaan:

”Ajatuksesi kavaltavat sinut, isä. Tunnen hyvän sinussa… tunnen kamppailun sisälläsi. Et voinut tappaa minua viime kerralla – etkä tuhoa minua nytkään.” Luke muisti, että Vader olisi itse asiassa voinut tappaa hänet kahdesti aikaisemmin, mutta ei ollut tehnyt sitä. Ensin takaa-ajossa ensimmäisen Kuolemantähden yllä, ja myöhemmin miekkaottelussa Bespinissä. Hänen ajatuksensa sivusivat myös Leiaa: Vader oli pitänyt Leiaa kynsissään, kiduttanutkin häntä – mutta ei ollut tappanut. Luke värähti ajatellessaan Leian tuskia, mutta työnsi ne nopeasti mielessään. Hän tiesi nyt kirkkaasti sen, mikä oli usein tuntunut epäselvältä: hänen isässään oli vielä hyvää.

Onko tämä nyt taustarinan kertomista vai onko se jotakin muuta? Ehkä se on ajatusääntä, sillä Luken pohdinnat isästään on eräänlaista todistusaineiston keräämistä muistoista.

Lopulta tulin siihen tulokseen, että ehkä taustatarinan ohella järkevintä on miettiä uuden sivujuonen käyttöä.

PianoPiano

Sivujuoni lisämateriaalina

Jane Campionin Piano-elokuvan romaanisovituksessa tarinasta poistuu elokuvan keskeisenä elementtinä toiminut Michael Nymannin säveltämä musiikki. Voiko kirja enää voittaa? Jos voi, niin miten se sen tekee?

Musiikin tilalle tarjotaan Adan, Bainesin ja Stewartin taustatarinat. Oleellisinta on kuitenkin menneisyyteen sijoittuva, taustatarinaa kertova juoni. Ada on juonen päähenkilö. Juonessa tutkitaan syytä Adan mykkyyteen, salaisuutta liittyen Adan tyttären isään sekä sitä, miksi Ada joutuu ylipäätään lähtemään kotoaan ja menemään naimisiin Stewartin kanssa.

Romaanissa näytetään niitä tapahtumia, joihin elokuva vain viittaa. Kirjan kirjoittaneella kanadalaisella kirjailijalla Kate Pullingerilla on tilaa näyttää nuo tapahtumat aivan erilailla 200-sivuisessa romaanissa kuin elokuvalla on kahdessa tunnissa.

Se, mikä on ollut mysteeri elokuvan katsojalle, paljastetaan romaanin lukijalle. Ajatus on hyvä, mutta jääkö lukija kaipaamaan Nymannin musiikka kirjaa lukiessa. Ehkä kysymys on väärä. Ehkä tärkeämpi kysymys on se, että vetoaako tarina. Pitääkö tarina otteessaan? Viihtyykö lukija sen parissa?

Oman tekstini kohdalla innostuin ehkä liikaa uusien juonien mahdollisuudesta ja kehitin kaksi uutta juonta. Romaanikäsikirjoitukseeni syntyi kolme juonta ja kolme aikatasoa. Se tarkoitti sitä, että tapahtumia ja henkilöistä oli nyt  aivan liikaa. Se muodostui kolmesta novelettesta, kun sen olisi pitänyt muodostua yhdestä romaanista. Vielä eivät siis toteutuneet Cardin sanat, että on ”muutettava noveletten arvoinen tarina romaanin arvoisiksi sivuksi.”

Positiivisesti ajateltuna minulla on nyt ehkä käsissäni kolmen romaanin pohjat, mutta ei yhtään romaania. Täytyy aloittaa homma alusta. Ja toivottavasti vähän viisaampana!

”Näytä, älä kerro” vai ”näytä ja kerro”

Kun sinä kirjoitat, luotko taustarinat henkilöhahmoillesi vai syntyvätkö ne kirjoittaessasi? Kerrotko taustarinoita tarinoissasi vai ovatko ne vain sinua itseäsi varten?

Käsikirjoittajille opetetaan, että ”näytä, älä kerro”. Toisin sanoen ei saa selittää mitään, vaan tarina kerrotaan henkllöiden toiminnan, tilanteiden ja kuvien kautta. Pääteekö sama periaate romaaniin vai saako romaanissa selittää asioita erilailla kuin elokuvassa?

Lue myös:

Lue mielenkiintoinen artikkeli novelisaatiosta – Juri Nummelin: Tintti-elokuvasta tylsä romaani, Pulp-lehti.

Kirjailija Miina Supinen on pohtinut blogissaan romaaninsa muuntumista näytelmäksi: Liha tottelee kuria teatterissa.

Kannattaako käsikirjoittajan kirjoittaa romaani?

stay positive-3.png

Elokuvakäsikirjoituksen saaminen tuotantoon voi olla äärimmäisen hankalaa ja viedä vuosia.

Kun tutkii valkokankaalle ilmestyviä elokuvia, huomaa että suurin osa niistä pohjautuu kirjaan, kuten esimerkiksi Twilight- ja Bourne- elokuvat sekä Hunger Games, tai suomalaisista Miss Farkku-Suomi, Risto Räppääjä- ja Vares-elokuvat.

Miksei sitten itsekin kokeilisi saada tarinaansa elokuvaksi kirjoittamalla siitä ensin kirjan?

Ensin oli

Hunger Games

Sitten oli

Onko romaanilla paremmat mahdollisuudet kuin käsikirjoituksella?

Suomessa tehdään kaiketi noin 20-30 pitkää kotimaista elokuvaa vuodessa, kun taas kustantamot julkaisevat suurin piirtein 150 kaunokirjallista teosta vuodessa.

Toisaalta kustantamo julkaisee vain pari esikoisromaania vuodessa, joten pääseminen tuohon pieneen joukkoon on aika saavutus. Toisekseen romaaneja todennäköisesti tarjotaan kustantamoille ihan eri laajuudessa kuin käsikirjoituksia tuotantoyhtiölle.

Mutta totta on sekin, että kustantamot julkaisevat monipuolisemmin eri genrejä ja ehkä kirjan elinkaari voi olla pidempi kuin elokuvan. Filmi voi flopata avajaisviikonloppuna. Joka tapauksessa romaanin kirjoittajalle on ainakin tarjolla vertaistukea, kursseja ja arvostelupalveluita.

Parrasvaloista oli ensin romaani

Kirjoittajalle voi olla hauskempaa (vaikkakin työläämpää) kirjoittaa yksien markkinoiden sijaan kaksille markkinoille. Kun elokuvaprojekti oli vastatuulessa, voi saada voimaa siitä, että romaanin kirjoittaminen on siitä erillinen ja vapaa projekti. Kirjoittaja saa synergiaetua kahden eri lajityypin avulla. Hän voi käydä dialogia sekä elokuvakäsikirjoituksen että romaaniversion kanssa.

Kirjoittaja voi tutustua henkilöihin ja tarinan maailmaan kahdelta eri suunnalta, kahdella eri rintamalla, ja kaikki se on tärkeää ja arvokasta kirjoitustyössä, tutustuminen, kokeilu ja tarinan löytäminen. Toisaalta tietyt ratkaisut ja rakenteet, jotka toimisivat elokuvassa, eivät välttämättä toimi lainkaan kirjassa. Tuloksena voi olla käsikirjoituksen ja romaanin sekasikiö.

Romaani tarjoaa kirjaimellisesti enemmän työstettävää materiaalia. Romaanimuodon kautta voi ymmärtää paremmin tarinan taustat ja eri vivahteet. Elokuvantekijät John Sayles ja Ingmar Bergman kirjoittivat useista elokuvistaan itselleen tarkoitetun romaaniversion ennen käsikirjoituksen tekoa.

Charlie Chaplin kirjoitti Parrasvaloista laajan julkaisemattoman romaanin, Footlights, ennen kuin filmasi tarinan elokuvaksi.

Tskekkaa kaksi Footlightsin sivua.

Rajaton budjetti

Romaanimuodon myötä kirjoittaja on vapaa käyttämään ”huippukalliita erikoistehosteita”, kuljettamaan henkilöitä eksoottisiin paikkoihin tai menneisiin aikakausiin, joihin elokuvan tai tv-sarjan tekijöillä ei välttämättä ole varaa.

Gladiaattorien taistelulaivanäytös muinaisen Rooman Colosseumilla maksaa romaanin sivuilla saman verran kuin maksaisi nykyaikaan sijoitettu dialogin pätkä.

Tapaus Tanssii susien kanssa

Adapting SidewaysAdaptating Sideways -kirjan (käsittelee käsikirjoituksen muuntamista romaaniksi) kirjoittajat kustannustoimittaja Charlotte Cook ja käsikirjoittaja Jon James Miller ovat pohtineet sitä, että toisinaan romaanisovituksessa voi olla kyse myös näkyvyyden ja arvostuksen saamisesta kirjailijana, jotta pystyy edistämään elokuvaprojektiaan käsikirjoittajana.

Cook ja Miller käyttävät esimerkkinä kuuluisaa tapausta: Hollywoodissa toiminut käsikirjoittaja Michael Blake kirjoitti 80-luvun puolivälissä elokuvakäsikirjoituksen nimeltä Tanssii susien kanssa. Käsikirjoitus ei herättänyt kiinnostusta studioissa.

Blake oli kuitenkin tutustunut silloin vielä varsin tuntemattomaan näyttelijään, Kevin Costneriin. Hän kehotti Blakea kirjoittamaan käsikirjoituksen romaaniksi. Costner arveli, että käsikirjoituksen mahdollisuudet päästä tuotantoon kasvaisivat, kunhan se ensin noteerattaisiin Hollywoodin ulkopuolella.

Blake noudatti Costnerin neuvoa, mutta kirjan hylkäsi suuri joukko kustantamoja. Kun se viimein julkaistiin, romaani voitti useita palkintoja. Blake sai paljon faneja kirjalleen. Hollywoodissa kiinnostuttiin. Elokuvaoikeudet ostanut Costner ja Blake pääsivät elokuvan tekoon.

Myöhemmin Blake vastaanotti Oscarin parhaasta romaaniadaptaatiosta. Hauskaa asiassa oli se, että kyse ei ollutkaan romaanin adaptaatiosta, vaan käsikirjoituksen novelisaatiosta.

Uuden taidon oppiminen

Uuden taidon oppiminen on virkistävää kirjoittajalle, oli se sitten romaanin, näytelmän tai pelin kirjoittaminen. Minäkin olen ennen kaikkea opiskelija romaanin kirjoittamisen suhteen.

Uuden taidon oppiminen on myös turhauttavaa, koska se on niin, niin, niin vaikeaa. Olen  sisäistänyt syvästi sen, miten elokuvakäsikirjoitus kirjoitetaan. Romaanin kirjoittaminen vaatii kaikenlaista muutakin, kuten paikan kuvausta, kertojan ja henkilöiden mielenliikkeiden kuvausta eli ajatusääntä. Nämä eri osa-alueet tuntuvat käsikirjoittamisen valossa virheiltä. On vaikea oppia pois vanhasta.

Elokuvakäsikirjoituksessa kuvaus, musiikki, äänet, puvustus, lavastus, näyttelemnen ja leikkaaminen ovat romaanin nähden vain lyhyitä viittauksia. Käsikirjoitus luo puitteet ryhmälle lahjakkaita ihmisiä toteuttaa omaa taidettaan.

Kirjailijan on täytettävä koko tuotantoryhmän työnkuva. Hän on kuvaaja, ohjaaja, äänisuunnittelija, lavastaja, reksvisitööri, puvustaja ja leikkaaja. Kun käsikirjoittaja jättää auki ja tilaa muille tekijöille, kirjailija täyttää ja luo kaiken itse.

Novelisoijat muuntavat työkseen

Opiskelin romaanin kirjoittamista Oriveden opiston kurssilla. Sen jälkeen olen opiskellut romaanimuotoa omatoimisesti, esimerkiksi tutustumalla siihen, mitä yhdysvaltalaiset novelisaatioiden kirjoittajat kertovat työstään. Hehän muuntavat työkseen käsikirjoituksia romaaneiksi.

Ensin oli

Sitten oli

Piano

Tulevissa postauksissani käsittelen seuraavaksi, mitä käsikirjoittajalta vaaditaan, että hän kykenee muuntamaan käsikirjoituksensa romaaniksi. (Samalla lähetän muitakin postauksia, joissa käsittelen laajemmin kirjoittamiseen, kirjoihin ja elokuviin liittyviä aiheita.)

Oletko lukenut novelisaatiota?

Omistatko suosikkielokuvasi tai tv-sarjasi kirjan muodossa? Kuulutko niihin yli puoleen miljoonan HALO-pelin faniin, jotka on pelanneet pelit läpi, mutta halusi lukea tarinat uudelleen kirjojen muodossa?

Näitkö Finlandia-palkitun Sofi Oksasen Puhdistuksen ensin näytelmänä, hankit romaanin, kun se ilmestyi ja myöhemmin kävit katsomassa tarinan elokuvana? Oletko lukenut yhtään suomalaista novelisaatiota? Mitä ajattelit Jane Campionin Piano-elokuvan romaaniversioista, kun siitä uupui Michael Nymanin musiikki?