Kauhun 6 hirviötä

 

Karmea Kokko-lintu ja hyytävä merihirviö Iku-Turso ovat lähteneet liikkeelle! Halloween on täällä! Eikö pelota? Kohta pelottaa, kun luet näistä shokeeraavan kiehtovista hirviöstä.

Kauhuelokuvien lisäksi hirviöitä esiintyy luolamaalauksissa, uskontojen tarinoissa ja saduissa. Hirviöllä tarkoitetaan usein jotakin epänormaalia, poikkeavaa, väärää, syntistä ja perverssiä olentoa. Elokuvissa ne symboloivat yhteisiä pelkojamme, kuten loukkaantumisen, kivun ja kuoleman pelkoja. Hirviöt ovat olleet selitysmalleja niille peloille, joista ei ole ollut tietoa. Kiinnostavaa kysymys onkin tutkailla sitä, mitä pelkoja eri hirviöt oikein edustavat.

1. Zombi

Hirviöt menevät pois muodista ja tulevat takaisin. Tämän hetken suosikkihirviö on zombi. Ehkä suosio liittyy synkkiin uutisiin. Pelkäämme, että saamme keskiaikaisen ruton Ebolan muodossa. Tai ehkä zombien suosio liittyy hakkaamis- ja ammunta-videopeleihin, jossa on täysin okei tappaa uhkaavia zombeja upottamalla kirves otsaan, koska zombit ovat jo kuolleita, eikä kuollutta tappaa. Zombi-tarinat kertovat meille, että sivistys on vain ohut verho ja kun katastrofi iskee, meistä tulee ”mielettömiä” olentoja, joita ohjaavat vain eloonjäämisvaistot.

Mutta emmekö me ihmisetkin ole eläviä kuolleita? Kehomme vanhenee, mätänee ja mielemme voi kitkeröityä toisinaan jopa hirviömäisellä tavalla. Tai ehkä me olemme sieluttomia ihmisruumiita, koska arkityö tekee meistä apaattisia, omaa mieltä vailla olevia orjia, ja illalla katselemme kivettyneenä ja lasittunein silmin telkkarista aivotonta ohjelmaa. Vastaus siihen, mitä me pelkäämme zombeissa, riippuu tietysti siitä, mitä elokuva haluaa sanoa.

Dead Rising peli Dead_Rising Watchtower elokuva

2. Vampyyri

Ihminen on ruokaketjun yläpäässä, mutta kun hän kohtaa hirviön, hän voi joutua ruokaketjun alapäähän. Vampyyrin pelko voi liittyä sen ylivertaisiin kykyihin saalistaa ja lopulta käyttää ihmistä ravintona. Yläluokan vampyyrit on nähty myös metaforana rikkaista tilanomistajista, jotka ovat imeneet verta alaluokan selkänahasta. Toki vampyyri-elokuvissa on myös nähty vierauden, seksuaalisuuden ja sukupuolisairauksien pelkoja. Twilight-sarja on muuttanut vampyyri-kuvaa ja esimerkiksi seksin harrastaminen on kielletty asia näissä elokuvissa.

Kirjoittaja pyrkii olemaan empaattinen kaikille henkilöille voidakseen kirjoittaa heidät. Kirjoittaja voi nähdä sen, että hirviöt ovat usein olentoja, jotka ovat vain väärässä paikassa tai väärässä ajassa, kuten monesti heidän uhrinsakin. Ihminen valitsee nähdä hirviöt hirviöinä. Ja vaikka hirviöllä on uhrinsa, hän on monesti itsekin uhri. Esimerkiksi Twilight-sarja on tehnyt vampyyreistä eräällä tavalla sairaita tai heillä on vamma, joka estää heitä elämästä täysipainoista ihmiselämää. Twilightissa eräät hirviöt ovat lakanneet olemasta hirviöitä, mutta toiset ovat edelleen.

TwilightTwilight James

3. Ihmissusi

Kauhugenre on pohjimmiltaan pelkoa siitä, että jokin epäinhimillinen tunkeutuu ihmisten keskuuteen. Kauhu kysyy: Mitä on ihmisyys? Mitä on epäinhimillisyys? Kauhutarinat rakentuvat vastakkain asettelulle, jonka perusta on hyvän ja pahan taistelu, valon ja pimeyden taistelu. Pimeyden symboleita ovat usein eläimet, kuten hevonen, härkä ja käärme. Eläin voi olla sarvipäinen kuin piru. Eläin symboloi vaistojen ja ruumiin voittoa järjestä ja mielestä. Ja jos vampyyri on ihmisen peto, niin ihmissusi tekee meistä itsestämme petoja.

Kauhun, fantasian ja satujen muodonmuutos-tarinoissa henkilö muuttuu radikaalisti kokonaan toiseksi henkilöksi, eläimeksi tai olennoksi. Alkuperäinen minuus on heikkoa ja särkyvää ja se voi tarkoittaa henkilön joutumista uuden minuuden valtaan. Eräissä metamorfoosi-kauhutarinoissa kyse on tavallaan käänteisestä evoluutioprosessista, jossa henkilö rappeutuu vaiheittain ja laskeutuu evoluution portaita aina pohjalle saakka.

Ehkä ihmissuden pelko liittyy siihen, että menetämme ihmisyytemme tai tiedostamaton estää tietoisuuden toiminnan. Oma sairas vartalo tai oma mieli muuttuvat viholliseksi, emmekä voi tehdä sille mitään, koska olemme kuuhulluja ja sattuu olemaan täysikuu. Joka tapauksessa sanotaan, että ihmisellä on kolmet aivot. Sisimmäiset ja vanhimmat aivoista ovat liskon aivot. Ne sisältävät primitiivisen taistele tai pakene -mekanismin, mutta myös osan, joka sekä tahtoo jälkeläisiä että suojella niitä. Liskon aivot suojelevat meitä ja ovat ehkä se on se paikka, mistä pelko ja rakkaus alkavat. Ja toisinaan ihmiset alkavat vapaaehtoisesti ihmissudeksi niin kuin Aino Kallaksen ei-kauhutarinassa Sudenmorsian.

Sudenmorsian 1Sudenmorsian_2

4. Aave ja demoni

Kun zombi on usein sieluton, niin aave on yleensä ilman fyysistä olomuotoa. Usvainen haamu on kuolleen ihmisen sielu, joka on jäänyt loukkoon elävien maailmaan. Niinpä aaveet ehkä liittyvät siihen toiveeseen, että edesmenneet rakkaat ovat päässeet parempaan paikkaan. Me emme näe enää rakkaitamme, mutta heidän sielunsa tuntuu olevan elossa. Kummituksille ja enkeleille on esitetty kaikenlaisia ”selityksiä, kuten että kun ihminen on hengenvaarassa, oma mieli voi käynnistää ”henkisen oppaan”, jonka neuvoo ja auttaa ihmistä selviämään vaarasta.

Pahat henget tai demonit voi taas nähdä rikkirepivinä traumoina tai mielen sairauksina. Ja joissakin uskonnoissa ja psykologisissa teorioissa ajatellaan, että ihmisen sisällä on sysimustia voimia, jotka eivät halua ihmisen parasta, ne haluavat tuhota hänet. Kauhuelokuvissa etenkin lapset ovat alttiita demonisille voimille. Lapset ovat viattomia, kunnes paha henki (aikuisuus) korruptoi heidät. Vanhemmuus on huolehtimista ja suuri pelko on se, että lapsista kasvaa jotain kauhistuttavaa (kapinoivia teinejä), eikä asialle voi tehdä mitään. Tai pelko on se, että ehkä me emme alun perinkään tunteneet lapsiamme, saati nähneet heidän sieluunsa.

ManaajaOrpokoti

5. Hullu tutkija

Tieteelliset löydät ja keksinnöt ovat tuoneet aivan uudenlaista vaurautta maapallolle, samalla kuitenkin hyvinvoinnin saavuttaminen on johtanut ilmastonmuutokseen, ja se voi päättää kaiken elämän maapallolla. Tällaisista uhkakuvista ammentaa kauhugallerian ”hullu tutkija” -arkkityyppi. Hullu tutkija sorkkii luonnon ”luonnollista” järjestystä ja tulee aiheuttaneeksi tuhoa, tai ainakin oman tuhonsa.

Kärpäsessä Seth rakentaa mekaanisen, munanmuotoisen kohdun, teleportin, jolla hän voi synnyttää, vaikka onkin mies. Kohtuun liittyvällä kauhulla on pitkät juuret, jotka ovat jäljitettävissä aina muinaiseen Egyptiin. Melkein näihin päiviin saakka on uskottu, että kohtu aiheuttaa hysteriaa, eräänlaista mielisairautta, ehkä siksi, että kohtu on se paikka, jossa yhdistyvät kahden henkilön geneettiset ainekset ja syntymä on muodonmuutos olotilasta toiseen.

Raskaus jo aiheuttaa naisessa muodonmuutoksen. Maha kasvaa, jalat voivat turvota ja esimerkiksi karnevalismissa raskaana oleva nainen on nähty groteskina hahmona. Kärpäsessä Seth erottaa ja yhdistää tietokoneen ja teleporttien avulla geenejä ja luo vahingossa geeneillä uuden olennon, tosin itsestään. Tuo hirviö on metafora jollekin mutaatioita aiheuttavalle sairaudelle, kenties syövälle. Seth käy läpi sairauden kolme vaihetta – jumalasta, spitaaliseksi välitilahahmoksi ja lopulta hirviöksi, joka haluaa tappaa luojansa, alkuperäisen minänsä.

Kärpänen 1 Kärpänen 2 Kärpänen 3

6. Ihmishirviö

Monet eivät pelkää kauhuelokuvien hirviöitä, koska ne eivät todellisia. Diktaattorit ovat murhanneet enemmän ihmisiä reaalimaailmassa kuin kauhuelokuvien hirviöt pystyvät murhaamaan kahden fiktiivisen tunnin aikana. Psykopaatit, sosiopaatit, pedofiilit, sarjamurhaajat ja kannibaalit ovat enemmän tästä maailmasta kuin happoa kuolaava avaruusolento, mustan laguunin hirviö tai tulevaisuuden tunteeton androidi.

Psykoanalyytikko C. G. Jungin mukaan jokaisessa meissä on pimeä puoli, ”varjo”, jota on vaikea nähdä tai hyväksyä, koska haluamme nähdä itsessämme vain hyvää. Kiellämme negatiivisuuden olemassaolon itsessämme, kiellämme kaiken, mitä pidetään huonon ihmisen ominaisuuksina. Jokaisen ihmisen sisällä on vihaa, mustasukkaisuutta, itsekkyyttä, valheita, oman edun tavoittelua, kateutta, ahneutta, ennakkoluuloja ja rasistisuutta. Varjo edustaa kaikkea sitä, minkä ihminen kieltää tai mikä on tukahdutettu ja tiedostamatonta.

”Mitä parempi roisto, sen parempi elokuva”, on Alfred Hitchcock sanonut. Mitä voimakkaampi vastustaja on, sitä suurempi tahto täytyy päähenkilöllä olla, jotta hän voi ratkaista tarinan suuren ongelman. Tämän takia vastustaja on usein elokuvan ikimuistettavin hahmo ja käsikirjoituksen tärkein sivuhenkilö, siis usein vielä tärkeämpi kuin päähenkilö. Päähenkilö on vain vastustajan vastustaja, ja joskus jopa vastustajan hirviö.

Psyko Uhrilampaat

Oman hirviön luominen

Klassinen tapa luoda hirviö on ottaa jotain pientä ja tehdä siitä isoa. Pienestä apinasta saa hirviön suurentamalla se King Kongin kokoiseksi. Toinen klassinen tapa on antaa älyttömälle tai elottomalle olennolle, kuten autolle tai talolle, pahaa tahtova mieli. Eräs tapa on taasen keksiä se, mille hirviö on metafora. Mitä teemoja kirjoittaja haluaa käsitellä hirviön avulla? Onko hirviö itsekin uhri? Tekeekö hirviö jonkinlaisen muodonmuutoksen? Mitä pelkoja hirviö herättää ja käsittelee?

Hirviölle voi tehdä myös omat säännöt. Vampyyrit juovat ihmisverta ja nukkuvat päivisin arkussa. He eivät näy peilissä, eivätkä he voi astua taloon kutsumatta. Vampyyrit voi pitää loitolla valkosipulilla ja ristillä, ne voidaan tappaa lävistämällä heidät vaarnalla tai auringonvalolla. Säännöt vaihtelevat tarinasta toiseen, mutta esittelemällä säännöt alkuvaiheessa ja pitämällä niistä kiinni, voi tehdä epäuskottavista hirviöstä uskottavia.

Halloween on täällä! On aika kurkistaa jälleen sängyn alle ja tulla vedyksi pinnan alle rottien ja kuolleiden joukkoon. On tullut aika eksyä löyhkääviin maanalaisiin, sokkeloisiin tunneleihin, pääkalloja pursuaviin katakombeihin, Tuonelaan, Hadekseen ja Helvettiin, pinnan alle – merihirviöiden kitaan!

Hauskaa Halloweenia!

P.S. Hirviöitä voi kohdata Night Visions -festivaaleilla Helsingissä 4.-8.11. 2015

Perustin palautepalvelun elokuvakäsi-kirjoituksille

Elokuvakäsikirjoituksiin keskittyviä arvostelupalveluja ei ole montaakaan Suomessa. Ehkä siksi saan tasaisin väliajoin ihmisiltä kyselyjä, olisiko minun mahdollista antaa palautetta heidän elokuvakäsikirjoituksiinsa.

Palautepalvelun perustaminen on ollut mielessäni jo kymmenisen vuotta. Nautin keskeneräisten tekstien lukemisesta ja mahdollisuudesta tuoda pöytään sellaista, mitä kirjoittajalta tai hänen tekstistään uupuu. Nautin, kun voin auttaa kirjoittajaa kertomaan hänen oman tarinansa parhaalla mahdollisella tavalla. Dramaturgina olen aina kirjoittajan kulmauksessa, aina tekijän, aina kirjoittajan ja hänen tekstinsä puolella.

Olen itse ollut sekä kotimaisten että ulkomaalaisten arvostelupalveluiden (suur)kuluttaja. Kysymys arvostelupalveluiden kohdalla lienee usein se, ovatko palvelut rahansa väärti. Tässä on kolme tilannetta milloin ne eivät ole sitä:

1. Kun minulla on käytettävänään ammattitaitoinen dramaturgi, ateljeekriitikko, kustannustoimittaja tai asiansa osaavia beetalukijoita, kuten toinen kirjoittaja tai kirjoittajaryhmä.
2. Kun minä itse tiedän ihan hyvin, mitä tekstille pitää, mutta en ole saanut aikaiseksi niiden tekemistä.
3. Kun palaute tulee amatööriltä tai ammattilaiselta, joka ei ole jaksanut perehtyä koko tekstiin.

Hyvä ja kokenut lukija tietää yleensä ensimmäisistä sivuista, mitkä käsikirjoituksen heikkoudet ja vahvuudet ovat. Siksi esimerkiksi kustannustoimittaja ei välttämättä edes lue tarjottua tekstiä kokonaan. Palautteenantamisessa tilanne on toinen ja teksti luetaan kokonaan. Viime blogi-tekstissäni kirjoitin tarkemmin dramaturgin periaatteistani.

Tässä on kolme tilannetta milloin olen käyttänyt maksullista palautepalvelua:

1. Kun minulla on ylimääräistä rahaa taskun pohjalla.
2. Kun omat ja ateljeekriitikon silmät ovat sokeutuneet tekstille ja tarvitsen sekä ulkopuolista että ammattitaitoista palautetta ja kyseinen palautteenantaja tuntuu sopivalta tekstille.
3. Kun haluan oppia jotakin uutta omasta kirjoittamisesta palautteen muodossa.

Oma kokemukseni onkin se, että ammattilaiselta saa aina huomattavasti syvemmälle menevää ja kehittävämpää palautetta kuin amatööriltä. Väittäisin, että ammattilainen saa helpommin kiinni siitä visioista, mikä kirjoittajalla on ollut tarinansa suhteen, ja mikä ei välttämättä näy paperilla. Ja tämä johtuu siitä, että on ollut itse siinä tilanteessa aikaisemmin tai lukenut vastaavia tekstejä, jolloin hän pystyy myös välittämään konkreettisia apuvälineitä kirjoittajalle.

Jos sinulla on tarvetta palautteelle, voit hyödyntää tämän kuukauden kestävää aloitustarjousta täältä – Palautepalvelu – Dramaturgista palautetta elokuvakäsikirjoituksiin!

Ja Oscarin saa… osa II

Sunnuntain ja maanantain välisenä yönä pamahtaa suomalaisiinkin tv-ruutuihin maailman suurin elokuvapalkintojen gaala eli Oscarit. Viime vuonna osallistuin Oscar-huumaan kirjoittamalla kaksi postausta, joissa yritin arvata, mitkä elokuvat voittaisivat Oscarin sekä alkuperäisestä käsikirjoituksesta että adaptaatiosta.

Tänä vuonna vaihdan kategoriaa ja yritän ennustaa voittajan lyhytelokuvien kategoriasta, etenkin kun ehdokkaana on suomalainen elokuva – Pitääkö mun kaikki hoitaa? Suomen lisäksi mukana on neljä muuta kilpailijaa – Espanjasta, Ranskasta, Tanskasta ja Englannista. Elokuvat voi ostaa iTunesista.

Aquel No Era Yo (That Wasn’t Me)

Esteban Crespo, Espanja

LOGLINE: Paula, espanjalainen avustustyöntekijä kohtaa afrikkalaisen lapsisotilaan, Kaneyn.

KOMMENTTI: Neljässä ja puolessa päivässä kuvattu ja Goya-palkinnon saanut filmi on sekä sotaelokuva että yhteiskunnallinen elokuva sodan seurauksista. Mutta kaikkein eniten se on tragedia: henkilöt kokevat epäoikeudenmukaista kärsimystä ja katsoja säälii henkilöitä, mikäli pystyy shokin alta tunteita tuntemaan. On jotenkin yllättävää, että Paulasta tulee päähenkilö, koska Paulan aviomies luo alussa suhteen Kaneyhin jalkapallotarroille ja osoittaa muutenkin päähenkilölle ominaista rohkeutta. Ehkä aviomiehen repliikkejä olisi voinut antaa hyvin Paulalle ja siten tunnekokemus olisi voinut olla entistä voimakkaampi.

Avant Que De Tout Perdre (Just Before Losing Everything)

Xavier Legrand & Alexandre Gavras, Ranska

LOGLINE: Miriam jättää väkivaltaisen aviomiehensä ja hakeutuu lastensa kanssa turvaan työpaikalleen – paikalliseen supermarkettiin.

KOMMENTTI: Pidin siitä, että elokuva käsittelee vakavaa yhteiskunnallista ongelmaa – naisiin kohdistuvaa väkivaltaa. Suoranaisen väkivallan sijaan se keskittyy näyttämään pako-tarinan, vaikka tällä kertaa takaa-ajaja ei vielä tiedä olevansa takaa-ajaja. Trilleri-genre pysyy alusta saakka voimakkaana. Viehättävää on se, että katsoja hyppää keskelle tarinaa ja tempautuu siksi tehokkaasti tarinan vietäväksi. Jotain on pielessä alusta saakka ja joko tilanteet etenevät tai henkilöt liikkuvat paikasta toiseen luoden voimakkaan jännityksen tunteen. Elokuvan nimikin Juuri ennen kun menettää kaiken on hyvin valittu, koska se kertoo, että Miriam on tärkeässä tilanteessa elämässään ja hän voi joko menettää kaiken tai olla menemättä.

Helium

Anders Walter & Kim Magnusson, Tanska

LOGLINE: Kuoleva poika saa lohtua tarinoista taianomaisesta maasta nimeltä Helium, joita hänelle kertoo sairaalan talonmies.

KOMMENTTI: Kuolemansairaan lapsen ja fantasiamaailman sekoittaminen tuo poikkeuksetta mieleen Veljeni Leijonamielen ja Korpun. Ehkä Heliumin esikuvana onkin on ollut Nangijala, mutta leirinuotiot ovat vaihtuneet leijuviin saariin ja Joonatanista on tullut Enzo, sairaalan talonmies. Kun ajattelee Veljeni Leijonamieltä tulee mieleen sellaisia asioita, kuten ehkä Heliumissakin olisi voinut olla kyse kaksikosta, joilla on jo valmiiksi syvä rakkaussuhde, kuten veljeksistä. Perhepiirissä pitäytyminen olisi voinut lisätä tunnetta. Ehkä päähenkilö olisi voinut olla kuoleva poika, eikä Enzo, kuten se nyt tuntuu olevan. Enzo käsittelee tarinoilla osaksi kauan sitten tapahtunutta veljensä kuolemaa. Tarinat tuntuvatkin enemmän tärkeiltä Enzolle kuin kuolevalle pojalle, vaikka poika toisin väittääkin. Vaikka myönnettäköön, että on omaperäisempää kertoa kuolevasta lapsesta, talonmiehestä ja Heliumista kuin toistaa Astrid Lindgrenin rakastettu tarina.

Pitääkö mun kaikki hoitaa? (Do I Have to Take Care of Everything?)

Selma Vilhunen & Kirsikka Saari, Suomi

LOGLINE: Sini yrittää epätoivoisesti saada perheensä valmiiksi häihin, mutta sekä hänen aviomiehensä että lapsensa häiritsevät hänen yrityksiään.

KOMMENTTI: Nauroin ääneen, kun mies muotoilee partaansa tai kun lapset ilmestyvät paikalle naamiaisasuissa. Kuten jo elokuvan nimi – Pitääkö mun kaikki hoitaa? – antaa ymmärtää kyse ei ole vain lapsiperheen vaikeasta aamusta, vaan taustalla on isompi yhteiskunnallinen aihe – naisten ja miesten erilaiset roolit perheessä. Naisten odotetaan hoitavan kotiin liittyvät asiat, kun taas miehelle on ok vain nauttia rauhassa aamukahvia ja keskittyä sanomalehden lukemiseen. Naisen täytyy huolehtia, että lapsille löytyy puhtaat vaatteet ja miehen ei tarvitse erottaa edes mekkoa yöpaidasta. Hauskuuden lisäksi elokuvassa on paljon erityistä, jotka erottavat sen hyvällä tavalla muista ehdokkaista, kuten  lämminhenkinen sävy ja persoonallinen ilmaisu suhteessa muihin ehdokkaisiin.

The Voorman Problem

Mark Gill & Baldwin Li, Englanti

LOGLINE: Psykiatri kutsutaan vankilaan tutkimaan vanki nimeltä Voorman, joka uskoo olevansa jumala.

KOMMENTTI: Elokuvan tähti on Konttorista ja Hobitti-elokuvista tututuksi tullut Martin Freeman. Tarinan komedia syntyy sen yliluonnollisesta elementistä – pakkopaitaan sidottu vanki onkin jumala ja hän kohtaa rationaaliseen järkeen luottavan psykiatrin. Jännää tässä elokuvassa on se, että se ei ehkä tunnu lyhytelokuvalta, vaan pitkän elokuvan alulta ja ehkä se on osaksi sellaiseksi tarkoitetuttukin. Se virittelee sellaisia teemoja, kuten ”viihde toisten kustannuksella”. Elokuvan lopussa psykiatri huomaa olevansa pakkopaidassa ja jumala on ottanut psykiatrin elämän itselleen. Kun tuo kiehtova keskeinen ongelma syntyy, elokuva päättyy. Ehkä tekijät tietävät, miten tarina jatkuu ja nyt Oscar-ehdokkuuden jälkeen on helpompaa löytää rahoitusta puuttuvalle osalla.

Ja Oscarin saa… Selma Vilhunen ja Kirsikka Saari!

Tuffi Filmsin elokuva on Elli Toivoniemen tuottama ja sen voi katsoa vielä muutaman päivän ajan Yle Areenasta.

10 podcastia käsikirjoittamisesta

Luin kerran jostakin radiota käsittelevästä kirjasta, että jos televisio olisi keksitty ennen radiota, kaikki olisivat olleet järjettömän innoissaan radion keksimisestä, sillä sen myötä ei olisi enää tarpeellista istua tuijottamassa kuvavirtaa, vaan voisi tehdä melkeinpä mitä vain ja samalla kuunnella ohjelmaa.

Samaan tapaan minä olen innoissani keksittyäni viimein käsikirjoittamista käsittelevät podcastit. Ne ovat olleet maisemissa jo jonkin aikaa. Osa niistä on jo päättynyt pyörittyään vuosien ajan, kuten Scriptcast, jossa keskustelevat käsikirjoitustohtori Eric ja hänen sidekickinsä Matt, tai kuten Just Effing Entertain Me. Siinä käsikirjoituskonsultti Julie Gray käsittelee käsikirjoittamisen taidetta ja bisnestä.

Joka tapauksessa podcastit ovat minulle oiva tapa pysyä ajan tasalla tämän hetken käsikirjoittamiskeskustelussa ja samalla jää kädet vapaaksi. Voin imuroida, käydä lenkillä, matkata metrolla tai kirjoittaa blogia.

.Podcast

10 podcastia käsikirjoittamisesta

Olen kerännyt tähän kymmenen käsikirjoittamista käsittelevää podcastia, joita olen kuunnellut.

1. On The Page: Screenwriting – Käsikirjoituskonsultti Pilar Alessandra keskustelee vieraidensa kanssa käsikirjoittamisen taidosta ja bisneksestä hauskasta ja informatiivisesti. Toiseksi viimeisin jakso on uudelleen lähetetty jakso Syd Fieldin haastattelusta. Podcastit ovat tehneet tehtävänsä ja tilasin Alessandran teoksen The Coffee Break Screenwriter, joka oli kiinnostaa luettavaa. On The Page: Screenwriting iTunesissa.

The Coffee Break Screenwriter

2. Bafta Screenwriters’ Lecture Series – Luentosarjassa puhuvat elokuva-alan merkittävimpiä käsikirjoittajia. On hiukeaa voida kuulla, mitä sanottavaa käsikirjoittamisesta on esimerkiksi Susannah Grantilla, Tony Gilroylla tai Richard Curtisilla. Erityistä suosiota on saanut esimerkiksi omaperäisistä käsikirjoituksista tunnettu Charlie Kaufman. Hänen luentotekstinsä löytyy tästä linkistä. Bafta Screenwriters’ Lecture Series iTunesissa.

3. ScriptNotes with John August and Craig Mazin – Käsikirjoittajat John August ja Craig Mazin keskustelevat käsikirjoittamisesta ja käsikirjoittajia kiinnostavista asioista. Kaksikko on keitetty monessa liemessä ja he tuntuvat tietävän kaiken ammattiinsa liittyvistä seikoista. He voivat yhtä lailla valaista sitä, mitä käsikirjoittaja tarvitsee mukaansa kirjoittaessaan kuvauspaikalla kuin myös tekijänoikeuslain eri kiemuroita – tosin tietenkin amerikkalaisesta vinkkelistä. ScriptNotes iTunesissa.

4. The Q&A with Jeff Goldsmith Jeff Goldsmith haastattelee käsikirjoittajia ja elokuvantekijöitä koskien luovaa prosessia. Goldsmithilla tuntuu olevan pettämätön taito kysyä juuri oikeita kysymyksiä vierailtaan. Hän toimittaa nykyään myös Backstorya, tarinankerrontaa käsittelevää iPad-lehteä, jonka ensimmäisen numeron voi tilata ilmaiseksi. Erityisen mielenkiintoinen on esimerkiksi Joss Whedonin haastattelu The Avengers -elokuvasta. The Q&A with Jeff Goldsmith iTunesissa.

BackstoryAvengers

5. Nerdist Writers Panel – Ryhmäkeskustelu-tyyppisen podcastin puheenjohtajana toimii tv-käsikirjoittaja Ben Blacker. Kiinnostuksen kohteena on kirjoittamisen prosessi, mutta myös bisnespuoli. Aiheina ovat televisio, elokuva, sarjakuvat, musiikki, romaanit ja kaikki muut kiinnostavat kirjoittamiseen liittyvät aiheet. Vieraina on lukuisia nimekkäitä kirjoittajia. Nerdist Writers Panel iTunesissa.

6. Official ScreenwritingThe Starter Screenplay -kirjan kirjoittaja ja käsikirjoituskonsultti Adam Levenberg keskustelee podcastissaan käsikirjoittamista tuottajien, kirjoittajien ja ohjaajien kanssa. Törmäsin hänen kirjaansa ja podcastiin, kun hän alkoi seurata minua Twitterissä. The Starter Screenplay on kirjoitettu studiojohtajan näkökulmasta. Kirja kertoo suorasanaisesti sen, mitä pitää ja mitä ei pidä kirjoittaa johtajan näkökulmasta. Official Screenwriting iTunesissa.

Starter ScreenplayThe Official Screenwriting podcast

7. UK Scriptwriters – Käsikirjoittajat Tim Clague ja Danny Stack keskustelevat käsikirjoittamisesta elokuvalle, tv:lle ja uudelle medialle englantilaisesta näkökulmasta. Yhdysvaltalaisten podcastien lomassa on virkistävää kuunnella podcastia, joka kumpuaa eurooppalaisesta tuotantokulttuurista ja on siten lähempänä suomalaista mallia. UK Scriptwriters iTunesissa. Toinen brittiläinen podcast on Writers’ Guild GB.

8. Story Maps Screenwriting Podcast – Täytyy tunnustaa, että en ole lukenut Daniel P. Calvisin ja William Robert Richin Story Maps -kirjoja. Calvis ja Rich keskustelevat käsikirjoittamisesta ja elokuvista rakennepurkujen avulla. Viimeisimmässä jaksossa, joka käsittelee Back to the Future -elokuvaa, he ja heidän vieraansa syventyvät mielenkiintoisella tavalla kyseisen elokuvan insesti-teemaan ja sekä 1980-luvun elokuvien viattomuuteen verrattuna nykyamerikkalaisen elokuvan supersankarieskapismiin. Story Maps iTunessa.

Story MapsStory-Maps-Nolan-Cover

9. Jen Grisanti Consultancy – Jen Grisanti on käsikirjoituskonsultti, tuottaja, kirjoittamisen opettaja NBC’s Writers on the Verge -ohjelmassa ja Huffington Postin bloggaaja. Hän on kirjoittanut  kolme kirjaa käsikirjoittamisesta: Change Your Story, Change Your Life, Story Line ja TV Writing Tool Kit. Toiseksi viimeisessä podcastissaan hän haastattelee sankarin matkasta tunnettua Christopher Vogleria. Jen Grisanti Consultancy iTunesissa.

41x8hyFttGL b1316b_b58b0bf3b4606ff8c52c22053f1ccf3c.jpg_srz_243_365_85_22_0.50_1.20_0 41A8VSuKg8L._AA160_

Ja tämä kymmenes, tämä viimeinen podcast, on vähän huijaus, sillä se ei ole oikeasti podcast, eikä se suoranaisesti käsittele käsikirjoittamista. Se on loistavaa suomalaista radiota televisioista netissä:

10. Television tiiliskivet – 36-osaisessa ohjelmasarjassa toimittajana JP Pulkkinen haastattelee esimerkiksi sellaisia tutkijoita Veijo Hietala, Jari Sedegren, Anu Kantola ja käsittelee sellaisia sarjoja kuin Solsidan ja Vallan linnake.

Omia suosikkejani ovat myös erityisesti ne jaksot, joissa vierailee käsikirjoittajia ja ohjaajia, kuten Johanna Vuoksenmaa (Girls), Mika Ripatti (House of Cards, Mad Men, 24, Mullan alla), Tove Idström (West Wing, Terapiassa, Teho-osasto, Frendit, Langalla), Aleksi Bardy (Boardwalk Empire) ja Leo Viirret (Breaking Bad) ja Iiro Küttner (Sopranos). Mahtavaa oli myös se, että Silta-sarjan toisen kauden jälkeen seurasi suora erikoisähetys ja Twitter-chatti (#silta)

Podcastlogo

Käsikirjoitus-podcasteja on monia muitakin, kuten Script Magazinen -podcast-kanava (iTunesissa). Toiset podcastit koskettelevat tarinankerrontaa jostakin toisesta näkökulmasta, kuten elokuva-podcast Battleship Pretension, Austin Film Festivalin On Story tai Here’s the Thing with Alec Baldwin, jossa Alec Baldwin haastattelee näyttelijöitä.

Useat podcastit rahoittavat toimintaansa lahjoituksilla. Toisin sanoen jos kuuntelet jotakin podcastia paljon ja pidät siitä, voi olla jossain vaiheessa reilua tukea sen toimintaa muutamalla  eurolla tai ehkäpä tilata se materiaali, jota podcast mainostaa.

Nyt telkkari kiinni, kuulokkeet korville ja lenkille.

Syd Field – katalyyttinen tapahtuma

Kun alkaa opiskella elokuvakäsikirjoittamista, todennäköisesti ensimmäinen kirja joka lykätään käteen, on vuonna 1979 ilmestynyt Syd Fieldin teos Screenplay. Kun Syd Field kuoli viikko sitten 77-vuoden ikäisenä, käsikirjoittaja John August tviittasi:

RIP Syd Field. We can argue about formula and dogma, but Field introduced countless screenwriters to the craft. He was an inciting incident.

Ehkäpä juuri siksi Beverly Hillsissä asuneen, Hollywoodista syntyjään olleen, Jean Renoirin oppilaan, käsikirjoituskonsultin ja kansainvälisen opettajan kuolema tuntui niin koskettavalta. Myös minulla hän liittyi siihen ensirakkauteen, kun ensimmäistä kertaa vihkiytyi käsikirjoitusteoriaan. Augustin sanoja mukaillen hän oli minunkin katalyyttinen tapahtuma.

Lukija

Nuorempana Syd Field kuului Hollywoodissa toimivaan ammattikuntaan, lukijoihin. He ovat tuotantoyhtiöiden ja studioiden ensimmäiset portinvartijat. Lukija tutustuu lähetettyyn käsikirjoitukseen, tekee siitä arvion, ja päättää lähetetäänkö käsikirjoitus seuraavalle portinvartijalle vaiko paluupostissa takaisin kirjoittajalle.

Syd Field kertoo arvioineensa yli 2000 käsikirjoitusta ja alkaneensa huomata piirteitä, miksi toiset käsikirjoitukset toimivat toisia paremmin. Näistä huomioista hän kehitti ”rakenneparadigmansa”, johon on selvästi vaikuttaneet niin aristoteelinen kolminäytöksisyys kuin Gustav Freytagkin ajattelu.

ScreenplayMiehet, jotka vihaavat naisia

Paradigma

Fieldin paradigma on symmetrinen rakennemalli. Sen kaksi merkittävintä hetkeä ovat kaksi isoa juonikäännettä. Ne sijoittuvat kahden tunnin elokuvassa puolen tunnin ja puolentoista tunnin kohdalle, kultaisiin leikkauksiin, ensimmäisen ja toisen näytöksen loppuun. Juonikäänteissä tarina lähtee, paitsi uuteen suuntaan, mutta se myös kiihdyttää suuremmalle vaihteelle.

Olen Noodin Oppimateriaalin käsitteissä esitellyt lyhyesti Syd Fieldin rakenneparadigman sekä purkanut Miehet, jotka vihaavat naisia –elokuvan sen avulla. Katso kaava ja purku tästä.

Sittemmin monet ovat rakentaneet omia teorioitaan Syd Fieldin paradigman varaan. Käsikirjoittaja Paul Joseph Guilino jakaa Syd Fieldiä mukaillen pitkän elokuvan rakenteen noin kahdeksaan 15 minuutin sekvenssiin eli jaksoon. Lue tästä kuvaukseni sekvenssirakenteesta sekä purkuni Minority Report -elokuvasta.

Screenwriting the Sequence ApproachMinority Report

Kritiikki

Syd Field on saanut osakseen paljon kritiikkiä. Yksi kritiikki on se, että on hölmöä yrittää tarjota eräällä tavalla kiveen hakattu resepti siitä, miten elokuva pitäisi teknisesti aina rakentaa. Ehkäpä. Mutta reseptinä se ei ole kovin kummoinen, sillä jos se olisi resepti, se sopisi kaikkiin maailmaan kakkuihin, kermakakuista pannukakkuihin.

Rakennekaavat, kuin myös Syd Fieldin rakenneparadigma, ovat rakennustelineitä. Rakennustelineillä voi rakentaa minkälaisen talon tahansa, savimajasta Taj Mahaliin, mutta telineiden lisäksi tarvitaan kirjoittajan luovaa ajattelua. Rakennekaavat ovat aina pelkistäviä ja yleistäviä. Se ei kuitenkaan poissulje sitä, etteivätkö ne olisi aika ajoin hyödyllisiä työvälineitä. Kirjoittaja käyttää niitä, kun hän kokee niitä tarvitsevan tai analyysin apuna.

Toinen ongelma rakenneparadigmassa on se, että se koskee ainoastaan kahdeksaa juonipistettä pitkässä elokuvassa. Toisin sanoen se ei välttämättä anna selvää kuvaa siitä, mitä kyseisten pisteiden välissä tapahtuu. Lukuisat kirjoittajat ovat sittemmin tuoneet oman yksityiskohtaisemman rakennekaavansa keskustelun piiriin, kuten Blake Snyder teoksessaan Save the Cat tai John Truby kirjassaan The Anatomy of Story.

Save the CatThe Anatomy of Story

Suurin kysymys silti jää: Tarvitseeko elokuvakäsikirjoittaminen ylipäätään yleistäviä ja pelkistäviä kaavoja? Oma vastaukseni on kolmiosainen. Yksi: Teoria tarvitsee keskustelua aiheesta ja on hyvä, että kirjoittamisen taidosta puhutaan. Kaksi: Elokuva on aikaan ja kuviin sidottu taiteen muoto ja siksi tarinan rakenne on sille huomattavasti tärkeämpää kuin esimerkiksi romaanille.

Kolme: Eräs totuus on se, että elokuvalle syntyy väkisinkin rakenne, jolloin kysymys kuuluu, että onko syntynyt rakenne katsojan kannalta toimiva vai ei. Toinen totuus on se, että jos käsikirjoituksen kohtaukset ovat mahtavia ja vievät tarinaa kiinnostavasti eteenpäin, rakennekaavoja ei tarvita yhtään mihinkään. Syd Field myöntää asian ensimmäisenä. Fieldin mukaan todellinen taistelu käydään kohtaustasolla, sillä katsoja muistaa elokuvan päätyttyä kohtauksia, ei rakenteita.

3760966_origCitizen Kane

Perintö

Kun olen itse opettanut Syd Fieldiä, se herättää opiskelijoissa tiettyjä antipatioita. He tulevat katsomaan Sikstuksen kappelia ja minä näytän heillle käytettyjä rakennustelineitä. Niinpä opiskelijat vetoavat tiettyihin elokuviin, kuten Mementoon, Pulp Fictioniin tai Citizen Kaneen ja toteavat, että ne eivät noudata Fieldin rakenneparadigmaa. Mutta käsikirjoittaja Linda Aronson todistaa teoksessaan Screenwriting Updated sen, miten nuokin elokuvat hyödyntävät juuri klassista rakennetta.

Tandem-, sekvenssi-, ensemble- ja takaumarakenteiset elokuvat usein rikkovat kronologista aikaa. Tai ne hyödyntävät kerronnassaan sekä useita pääjuonia että useita päähenkilöitä yhden sijaan. Mutta palautettuna kronologiaan, nämäkin pääjuonet noudattavat paradigmaa. Mielenkiintoista on kuitenkin se, että rakennekin voi olla toki klisee, ja voi olla katsojan kannalta virkistävää nähdä välillä kokeilevia rakenteita.

Kuten John August totesi tviitissään, Syd Field oli katalyyttinen tapahtuma, mutta ei vain uusille käsikirjoittajalle, vaan koko käsikirjoittamisen teorian uudelle kukoistukselle. Hän kiistämättä oli ”käsikirjoittamisen guru” ja ”käsikirjoittajien Raamatun” kirjoittaja. Yhä vielä opiskelijat ja ammattikirjoittajat kantavat hänen kahdeksaa kirjaa laukuissaan, lataavat hänen applikaationsa kännykkäänsä ja puhuvat tarinoidensa juonikäänteistä, taitteista ja katalyyttisista tapahtumista.

Kauhun 6 tunnetta

Halloween on ovella! Kekri ja Pyhäinpäivä ovat ovella! Nyt on oivaa aikaa katsoa kauhuelokuvia.

Kauhuelokuvat onnistuvat tuottamaan minussa poikkeuksetta voimakkaan tunnereaktion. Minun ei tarvitse kuin lukea kauhuelokuvien käsikirjoituksia, ja sivujen synnyttämä tunne on intensiivinen. Vain selatessani Netflixin kauhuelokuvia, minua jo vähän jännittää nähdä niiden kansikuvat. Kauhu käsitteleekin laajasti ihmisten pelkoja, kuten pimeän, tuntemattoman, kuoleman ja silpomisen pelkoja.

Alfred Hitchcock Psyko

Kauhuelokuvat siis onnistuvat – ainakin minun kohdallani – yhdessä elokuvalle ominaisessa tehtävässä poikkeuksellisen hyvin – tunteen tuottamisessa. Jännityksen mestari Alfred Hitchcock hyödynsi kolmea tunnetta elokuvissaan, kauhua, jännitystä ja ahdistusta. Sittemmin lukuisat kauhuelokuvien tekijät ovat seuranneet Hitchcockin viitoittamalla tiellä.

1. Kauhu

Kauhun tunne synnytetään katsojassa shokki-efektillä. Shokki on jotakin, jota katsoja ei ole ehtinyt ennakoida. Kun katsoja on tietämätön, eikä osaa odottaa äkillistä ja yllättävää shokkia, hän saa tuta epämiellyttävän yllätyksen – yleensä siis henkilöhahmon kanssa. En löytänyt esimerkkiä shokista, mutta voit katsoa sen sijaan tästä linkistä rauhoittavan automatkan.

2. Jännitys

Jännitys, eli aristoteelinen pelko, synnytetään katsojassa, kun jokin vaara lähestyy henkilöhahmoa. Katsoja näkee vaaran, mutta henkilö ei näe sitä. Esimerkiksi kun tappajahai lähestyy pinnan alla huoletonta kuutamouimaria, katsoja pelkää uimarin puolesta.

Tappajahai Psyko

Psykon kuuluisassa suihkukohtauksessa on sekä jännityksen että kauhun tunteita. Suihkukohtauksessa katsoja näkee oven avautuvan. Se on jo pieni shokki. Sitten joku lähestyy suihkuverhon takana. Ja silti puukotus on yllättävä ja äkkinäinen, ja se viimeistään siirtää pelon katsojaan. Mitä vain voi tapahtua, kun päähenkilö voi kuolla kesken elokuvan.

Kun katsojan ”näkökulma” on murhattu, katsojalle esitellään uusi näkökulma, ja se kuuluu hirviölle, Norman Batesille. Katsojalle selviää, ettei tämä olekaan tarina varkaasta, vaan tarina murhaajasta, tarina ihmismielen synkistä puolista. Eikä siinä vielä kaikki, vaan katsoja samastetaan Norman Batesiin kohtauksessa, kun hän yrittää upottaa autoa. Auto ei meinaa upota. Katsoja alkaa toivoa, että auto uppoaisi, ja ettei Bates jäisi kiinni murhasta.

Hitchcock puhuu tässä filmipätkässä shokin ja pelon (jännityksen) erosta.

3. Ahdistus

Ahdistuksen tunne synnytetään katsojassa mysteerillä, hänet asetetaan ennakoimaan tuntematonta vaaraa. Katsojalle vihjaillaan, että on sellaista, jota ei kerrota. Katsojaa sekä kiehtoo että ahdistaa tuo mysteeri.

Ennakkovaroitukset, ennustukset ja enteet ovat keinoja synnyttää ahdistusta. Ring-elokuvassa (katso traileri tästä) ennakkovaroitus on se, ettei saa katsoa tiettyä videonauhaa tai tulee kuolemaan. Videopätkästä löytyvät majakka, hevostila, ja valoympyrä luovat salaperäisyyttä ja viittaavat tulevaan, sillä juuri nuo kyseiset asiat tulevat vielä selviämään.

RingDanse Macabre

Kauhun mestari Stephen King kirjoittaa teoksessaan Danse Macabre, että hän hyödyntää kolmea tunnetta kirjoissaan: Kauhua, pelkoa ja inhoa. Kingin mukaan kauhua on hirviön yllättävä näkeminen tai hirviön hyökkäys. Kauhun synnyttäminen on siis samankaltaista kuin Hitchcockilla.

4. Pelko

Kingin mukaan pelko (terror) on jonkin pelottavan näkemisen odotusta, eli pelko on tuntemattoman pelkoa. Se on lukijan epämiellyttävää spekulaatiota siitä, mitä kauheaa tulee tapahtumaan tai miltä hirviö näyttää. Eräällä tavalla lukija siis osallistuu tarinaan ja täyttää mielensä erilaisilla kauhuskenaarioilla.

Pelko on siis sekä hirviön että asioiden todellisen laitojen pihtaamista. Toisaalta Kingin pelko voi kaiketi olla samankaltaista myös kuin aristoteelinen pelko, lähestyvän vaaran jännitystä ja toisaalta se voi ehkäpä olla samankaltaista kuin mysteerin aiheuttama ahdistus.

5. Inho

Kun pelko on psyykkistä, inho, vastenmielisyys, ällötys ja yökötys ovat fyysisiä kokemuksia. King käyttää esimerkkinä inhosta kohtausta Alien-elokuvasta, jossa rapumainen olento levittäytyy henkilön naamalle, ja jossa olento syöksyy henkilön rintakehän läpi päivällispöydässä. Tällöin elokuvakatsoja kääntää katseensa pois ennemminkin inhosta kuin kauhusta.

Alien

King pyrkii ensisijaisesti pitkittämään lukijan pelkoa mahdollisimman pitkään, koska kun hirviö on näytetty, katsoja ei enää osallistu hirviön kauhistuttavuuden kuvitteluun omassa mielessään, vaan tottuu hirviöön ja näkee hirviön vähemmän pelottavana.

”Yritän pelotella lukijaa. Mutta jos en kykene pelottamaan häntä, yritän kauhistuttaa häntä; ja jos en pysty kauhistuttamaan häntä, kokeilen inhottamista. En ole ylpeä”, King kirjoittaa. Hänen mielestään katsojelle parasta olisi tuottaa ensisijaisesti pelkoa, sen jälkeen kauhua ja viimeisenä inhoa.

6. Helpotus

Sotaelokuvassa ei voi olla vain sotakohtauksia tai rakkauselokuvassa vain rakkauskohtauksia, koska elokuva kävisi puuduttavaksi. Niinpä kauhuelokuvakaan ei voi tuottaa koko ajan pelkoa. Katsojan pitää saada välillä helpotusta kauhusta. Huumori on usein tuo keino, joka tuo helpotuksen katsojan ahdistukselle.

Komedialla ja kauhulla onkin pitkä yhteinen historia. Se on jopa oma genrensä – kauhukomedia. Kauhun ja naurun yhteys voi olla ihmiseen sisäänrakennettu: Kun joku säikäyttää sinut, sitä seuraa usein naurun purskahdus.

Hauskaa Halloweenia!

Aloittamisen taito

Luin kesällä Kaisa Neimalan ja Jarmo Papinniemen teoksen Aloittamisen taito. Kirjan myötä aloin jälleen miettiä tarinan aloittamisia. Alussa voi hurmata lukijan ensisilmäyksellä tai menettää hänet iäksi. Kun ensimmäinen sivu on luettu, kasvaa todennäköisyys sille, että lukija lukee seuraavankin.

Aloitukset ovat vaikeita. Kirjoittajana haluaisin aloittaa eri paikasta kuin lukijana, kauempaa menneisyydestä kuin olisi tarve. Minulla on tiettyjä henkilökohtaisia myyttejä littyen aloituksiin. Vasta hiljaittain olen alkanut kyseenalaistamaan niitä.

Ensimmäinen myytti: Aloita alusta

Suurin kirjoittamiseen liittyvä väärinkäsitykseni lieni se, että uskoin tarinan ensimmäisen vaiheen olevan esittely tai ekspositio. Se ei ole aivan totta. Jo roomalainen runoilija Horatius kehotti aloittamaan ”in media res”, keskeltä tapahtumia. Silloin lukija joutuu pohtimaan, minkä keskelle hän on joutunut, ja lukija osallistuu tarinaan.

Samantapaisia neuvoja ovat nykyään: ”Aloita tv-sarja vasta sen kolmannesta jaksosta.” ”Poista tekstisi ensimmäinen kappale.” ”Varaudu aloittamaan vasta romaanisi toisesta luvusta.” Neuvojen tavoite on saada kirjoittaja karsimaan pois esittely, ekspositio, selittely ja taustoittaminen.

Esittely-vaiheessa ei ole sen enempää esittelyä kuin myöhemissäkään tarinan vaiheissa. Kuten joku on sanonut, tarina ei ala puun kaatamisesta, vaan tulitikun sytyttämisestä. Tarina ei ala henkilön tai ongelman taustojen esitteltystä, vaan ongelmasta, eli jos haluaa käyttää välttämättä sanaa ”esittely”, esittely-vaihe on ongelman esittelyä.

Ja mikä tarinan alku oikeasti on? Esimerkiksi jos on niin, että tarina kertoo henkilön muutoksen, niin silloin alku on tarinan lopun vastakohta.

Toinen myytti: Aloita prologilla

Minulla on kyseenalainen tapa kirjoittaa prologeja tai kehyksiä tarinoiden alkuihin. Se juontaa elokuvien ja tv:n puolelta. Käsikirjoittaja pyrkii usein aloittamaan tarinansa alkusysäyksellä, eli dynaamisella tai massiivisella kohtauksella, joka nappaa huomion.

Tyypillisiä alkusysäyksiä ovat osa toiminnallisesta kohtauksesta, johon palataan myöhemmin, tai unenkaltanen tapahtuma, joka muuntuu todellisuudeksi myöhemmin. Toisinaan alkusysäys voi olla myös yksityinen hetki täynnä tunnetta, joka selitetään myöhemmin tarinassa. Lisäksi genre tarjoaa alkusysäyksiä, kuten sotaelokuvissa taistelun.

Romaani ei  välttämättä vaadi samanlaista kehystämistä. Sitä paitsi prologi tuntuu olevan huonossa huudossa tällä hetkellä. Mikäli prologia ei ymmärretä alkusysäyksenä, se usein käsitetään synonyyminä tapahtumien taustatarinalle. Ja mikäli prologi ei selittele, vaan käynnistää tarinan parhaasta mahdollisesta kohdasta, niin miksei sitä sitten vain kutsuisi ensimmäiseksi luvuksi.

Aloittamisen taito -kirjan hauskuus on osaksi se, että voi lukea vain romaanien aloituksia ja katsoa mikä alkaa itseä kiinnostamaan. Samaa voi tehdä esimerkiksi The Washington Postin Chapter One -sivuilla tai The New York Timesin First Chapters -sivuilla.

The Washington Postnytlogo379x64

Kolmas myytti: Säästä paras kirjoittaminen loppuun

Tiedättekö sen ilmeen, kun on juuri alkanut kertoa juttua jollekulle, mutta kuuntelija on jo siirtynyt miettimään, ostaisiko kaupasta hammasharjan? Jos pystyy kertomaan alusta saakka kiinnostavasti, ihmiset eivät lakkaa kuuntelemasta, vaan he luottavat sinuun tarinankertojana.

Tähän saakka olen uskonut, että tarinan loppu tekee tarinasta ikimuistettavan. Ja niin toki onkin. Ongelma voi vain olla se, että jos alku ei toimi, kukaan muu ei koskaan pääse  sinne saakka. Kun alku on hyvä, kirjoittaja lähettää viestin, että kannattaa lukea koko teksti. Alku julistaa, että tämä on lukemisen arvoinen tarina! Toisin sanoen säästä paras kirjoittaminen alkuun.

Neljäs myytti: Älä aloita sanoilla ”Oli synkkä ja myrskyinen yö”

”Oli synkkä ja myrskyinen yö”, niin alkaa Tenavien Ressun kaikki romaanit. Kunnia aloituksesta kuuluu kirjailija Edward Bulwer-Lyttoninille. Hänen romaaninsa Paul Cliffordin aloitus on saanut epävirallisen kunnian olla kaikkien aikojen huonoin aloitus. San Josen yliopiston Englannin oppiaine jopa järjestää Edward Bulwer-Lyttonin nimissä vuosittain maailmanlaajuisen kilpailun, jossa etsitään huonointa aloituslausetta.

logo

Miksi lause on huonoin? Ressun takia? Sään kuvaamisen takia? Kirjailija Elmore Leonard kirjoittaa: ”Älä koskaan aloita kirjaa säällä” Hän jatkaa: ”Mikäli teet niin vain luodakseksi tunnelmaa, eikä se ole näyttääkseksi henkilön reaktioita säähän, ei kannata ainakaan jatkaa niin kovin kauaa.”

Leonardin mukaan lukija lehteilee kirjaa etsien jälkiä henkilöistä. Siksi lukijalle olisi pyrittävä sellaisia tarjoamaan. Minua ainakin helpottaa tarinan alussa hypätä jonkun henkilön matkaan ja kerätä hänen kanssaan informaatiota. Tosin romaanissa Paul Cliffordkin siirrytään hyvin nopeasti henkilöihin tuon kuuluisan aloituslauseen jälkeen.

Ressun romaanit alkavat huonosti, mutta oikeasti siinä on kyse Ressun henkilöhahmosta, siitä, millainen on hänen elämänsä kirjoittajana. Ressun tarina kertoo tarinaa kurinalaisuudesta, luovuudesta ja pettymyksistä. Kerrankin kustantamo lähettää Ressulle kaksi hylkäyskirjettä: Yhden lähetettyä käsikirjoitusta varten ja yhden seuraavaa käsikirjoitusta varten. Ressu masentuu, mutta ei anna periksi, vaan kirjoittaa uudelleen: ”Oli synkkä ja myrskyinen yö.”

Viides myytti: Et voi aloittaa mistä tahansa

Kaisa Neimala ja Jarmo Papinniemi käsittelevät Aloittamisen taito -teoksessaan aloittamiseen liittyviä kirjoitusneuvoja. He toteavat, että sellaiset ohjeet ovat väärässä, kuten ”mene suoraan asiaan”, ”älä aloita repliikillä” tai ”jos ampaisee täyteen vauhtiin niin kuin tassunsa polttanut kissa, yleisö putoaa kärryiltä”. Heidän mukaansa aina voi aloittaa toisin ja silti hyvin. He kirjoittavat: ”Ainoa yleispätevä neuvo on: aloita. Aloita mistä tahansa.”

Hyvä neuvo.

Aloita.

Kaksi veljestä – taiteilija ja insinööri

Toinen kirjoittaa elokuvaa kukista ja siitä, ettei elämässä tapahdu juuri mitään. Toinen kirjoittaa trilleriä nimeltä 3. Siinä sarjamurhaaja, poliisi ja uhri ovat sama henkilö, mutta eivät tiedä sitä. Ensimmäinen veljeksistä pitää käsikirjoitusoppaita joutavina. Toinen veljeksistä on inspiroitunut käsikirjoitusseminaarissa oppimistaan periaatteista.

Taiteilijan nimi  on Charlie. Insinöörin nimi on Donald. He ovat kaksoset Adaptation-elokuvassa. He ovat vähän niin kuin Bill Gates ja Steven Jobs. Gates, PC ja Windows ovat leimautuneet insinöörien leiriin, kun taas Jobs, Apple ja OS X kuuluvat taiteilijoiden piiriin.

Väitän, että Charlie ja Donald, fiktiiviset käsikirjoittajaveljekset edustavat oikean käsikirjoittaja Charlie Kaufmanin kahta puolta. Väitän, että kaikissa kirjoittajissa ovat nämä kaksi puolta. Minä tunnistan ne itsessäni, vaikka olenkin selvästi enemmän Donald kuin Charlie.

Euroopan taide, Amerikan bisnes

Kahtia jako näkyy myös mantereiden tasolla. Eurooppa on perinteisesti nähty vakavasti otettavan taide-elokuvan kotipaikkana, kun taas Amerikka on liitetty kevyeen viihde-elokuvaan. Eurooppalaisen elokuvan perinteen on koettu kiinnittyvän enemmän valokuvaukseen, taidesuuntauksiin ja kansalllisiin projekteihin, kun taas Hollywoodissa elokuvanteko on globaalien yritysten bisnestä.

Hollywoodin maine nähdään blockbuster-elokuvien valossa. Nuo elokuvat on suunnattu teini-ikäisille ja maailmanlaajuiselle yleisölle. Nykyään blockbusterit tehdään myös Kiinan markkinoita ajatellen. Tästä syystä kiinalaiset eivät enää voi olla tarinan konnia. Niinpä World War Z:n romaanissa Kiinasta alkanut epidemia alkaakin elokuvassa Intiasta.

Pinnallisia pellejä ja taidepaskaa

Insinöörikirjoittajat katsovat ohjekirjasta sen, miten jokin kirjoitetaan, laskevat juonikäänteiden kohtia, kehittävät eteenpäin kulkevia tarinoita ja keksivät loistavia premissejä. Taiteilijakirjoittajat synnyttävät teoksen tyhjästä, tekevät löytöretken itseensä, hengittävät henkiöiden kanssa ja kirjoittavat kiehtovaa dialogia.

Insinöörikirjoittajien mielestä taitelijat tekevät ”eurooppalaista taidepaskaa” ja taitelijakirjoittajien mielestä insinöörit toistavat ”mekaanisesti Hollywood-kliseitä”. Taiteilija Charlie on vakavalla asialla pohtiessaan kukkiaan, kun taas insinööri Donald nähdään pinnallisena pellenä, jonka työllä ei ole mitään arvoa.

Mutta kyllä insinööritkin haluaisivat pystyä tuottamaan eläviä henkilöitä ja taiteilijat haluaisivat pystyä luomaan kiehtovan tarinan. Adaptationissa ”writer’s blockista” kärsivä Charlie haluaisi saada käsikirjoituksensa tehtyä ja myytyä sen miljoonalla dollarilla, kuten hänen veljensä tekee melko kivuttomasti.

Ja mitä Charlie tekee?

Hän osallistuu käsikirjoitusguru Robert McKeen seminaariin. Luento on hänen ”syvin luolansa”, siihen astisen elämänsä alin kohta, pimein hetki. Mutta silloin hän tekee sen yhden asian, mitä taiteiilijakirjoittajan pitäisi tehdä koko ajan. Mennä kohti heikkouksiaan, miettiä rakennetta, suunnitella tarinaa. Kirjoittaa outlinea. Kun taas Donaldin ja insinöörikirjoittajan pitäisi unohtaa rakenteet ja antaa vain palaa. Tuoda tavaraa sisältä ulos, eikä päinvastoin. Kirjoittaa tarina viikossa, ”oksentaa” se kaikki samantien paperille.

Se on maailman vaikein asia. Itse en osaa olla analysoimatta ja pohtimatta tarinoiden  rakenteita. Sen todistaa tämä blogikin. Ja niin minun olisi tehtävä saadakseni aikaa kunnollista kirjoitusjälkeä, mennä heikolle jäälle, sen sijaan, että piilottelisin heikkouksiani. Niin ollen taiteilijakirjoittajan on varmasti jo vaikea lukea edes tätä blogia, koska se sotii hänen ajatteluaan vastaan. Juuri siksi hänen kannattaisi lukea tätä blogia.

Konseptuaalinen ja intuitiivinen kirjoittaja

Aivotutkijoiden mukaan aivot voidaan jakaa konseptuaaliseen ja intuitiiviseen tilaan. Kun ihmisellä on konseptuaalinen tila on päällä, hänen intuitiivinen tilansa kytkeytyy pois päältä. Hollywood-käsikirjoittaja Corey Mandellin mukaan kirjoittajien on opittava tunnistamaan, missä tilassa on, ja kytkemään itsensä toiseen tilaan aina tarvittaessa.

Kun intuitiivinen kirjoittaja kokeilee olla konseptuaalinen kirjoittaja tai konseptuaalinen intuitiivinen, se tuntuu lähtökohtaisesti väärältä. Oma teksti tuntuu huonolta ja vieraalta. Mandellin mukaan asia vaatiikiin usein kuukausien harjoittelua.

Minäkin harjoittelin. Harjoittelin tällä blogitekstillä intuitiivista kirjoittamista. Kirjoitin tämän blogitekstin niin nopeasti kuin kykenin.

Ja Oscarin sai…

Viime blogitekstissäni yritin arvata elokuvaa, jolle Akatemia tulisi antamaan pystin parhaasta adaptaatioista. Akatemia ei kuitenkaan antanut palkintoa Lincolnille. Sen sai Argo, joka sai myös parhaimman elokuvan Oscarin. Argon kauta Akatemia palkitsi tavallaan koko Hollywoodin, koska kyseisessä elokuvassa Hollywood osallistuu CIA:n panttivankien vapautusoperaatioon. Samalla se palkitsi kaupallisesti menestyneimmän elokuvan. Minä olisin antanut palkinnon ensikertalaisille ja pienen budjetin elokuvalle The Beasts of the Southern Wild.

Päätin vielä tutustua toiseenkin kategoriaan eli parhaan alkuperäiskäsikirjoituksen kategoriaan. Voittaja on jo selvillä. Akatemia antoi Oscarin Quentin Tarantinon elokuvalle Django Unchained. Tämän tekstin lopussa kerron kenelle minä olisin antanut Oscarin.

Rakkaus

Käsikirjoittaja Michael Haneke

LOGLINE: Elämänsä viimeisinä kuukausina eläkkeellä oleva 80-vuotias musiikinopettaja kokee sairaskohtauksen. Se heikentää sekä hänen terveyttään että elämänlaatuaan. Hän on ollut yhdessä kuusikymmentä vuotta miehensä Georgesin kanssa. Kun Georges hoitaa yhä onnettomaksi muuttuvaa Annea, pariskunnan yhteiselämän luonne muuttuu peruuttamattomasti.

KOMMENTTI: Ehkä Michael Haneke on tämän ajan Ingmar Bergman. Ainakin jokin Rakkaus-elokuvassa tuntuu sanovan niin, ja elokuva tuo mieleen jostain syystä Mansikkapaikan. Haneke on kuitenkin Haneke, eikä kukaan muu. Tässäkin elokuvassa hän pohtii elokuvilleen tyypillisesti vieraantumista itsestään, vieraantumista muista sekä kielen kyvyttömyyttä kommunikaation välineeksi. Tällä kertaa kommunikaation katkoksen tuottaa niin vanhuus kuin demantia. Haneke voi olla tämän ajan Bergman, mutta ehkä hän onkin tämän ajan Bertolt Brecht, koska hän ei käytä klassisen draaman katharsista, eikä suostu siihen, että katsoja on pelkkä kuvia nauttiva tapakuluttaja, vaan pyrkii saamaan katsojan myös ajattelemaan.

Django Unchained

Käsikirjoittaja Quentin Tarantino

LOGLINE: Saksalainen palkkionmetsästäjä Dr. King Schultz ostaa orjan nimeltä Django ja lupaa tälle vapauden, kunhan hän ensin auttaa Schultzia jäljittämään etsimänsä rikolliset.  Djangolla on vaimo, joka on myyty pois vuosia sitten. Nyt yhteistyö Schultzin kanssa antaa mahdollisuuden Djangolle löytää hänet jälleen.

KOMMENTTI:  Niin kuin niin monet Quentin Tarantinon elokuvista, niin myös tämä elokuva oli jonkinlainen pastissi ja homage alkuperäisgenrelle. Tällä kertaa pohjateksteinä ovat olleet lännenelokuvat ja etenkin spagettiwesternit. Perusajatus on kiinnostava. Musta palkkionmetsästäjä kostoretkellä valkoisia orjanomistajia vastaan. Ja täytyy kyllä tunnustaa, että Tarantino onnistuu luomaan elokuvan, jonkalaisia rakasti katsoa pikkupoikana. Elokuvassa on jotakin sellaista nostalgista, jotakin, mikä saa pitämään tarinasta ja kaiholla muistelemaan vanhojen länkkärien voimaa.

Lento

Käsikirjoittaja John Gatins

LOGLINE: Kun lentäjä Whip Whitaker ilmoittautuu lennolle ryypättyään yön, hänen miehistönsä epäilee, ettei hän ole kykenevä puikkoihin. Maahansyöksyn aikana hän suorittaa sarjan rohkeita liikkeitä, jotka pelastavat lähes kaikki lentokoneessa olleet matkustajat. Whitaker julistetaan sankariksi… kunnes pakkolaskupaikalla otettu verikoe paljastaa sekä alkoholin että huumeet hänen elimistössään.

KOMMENTTI: On hieman yllättävää, että Lento on päätynyt näiden elokuvien joukkoon, koska se on loppujen lopuksi aika perusdraamaa. Se voi hyvin olla tv-elokuva ilman siinä olevaa spektaakkelimaista lentokoneen maahansyöksyä. Lentokoneen putoamisen jälkeen Lento on melko yllätyksetön kuvaus alkoholistista, joka ei suostu myöntämään ongelmaansa. Se ei tee siitä missään tapauksessa huonoa tai epäkiinnostavaa elokuvaa, se vaan on ympäröity aika kovatasoisilla elokuvilla.

Moonrise Kingdom

Käsikirjoittajat Wes Anderson & Roman Coppola

LOGLINE: Suzy asuu perheensä kanssa itärannikon majakkasaarelle. Hän on voittanut kaksitoistavuotiaan Samin sydämen, orvon partiolaisen, joka viettää kesänsä läheisellä leirillä. Vuoden kuluttua heidän ensimmäisestä tapaamisestaan, he kaksi ovat tulleet läheisiksi kirjeenvaihdon kautta. Kun Sam palaa jälleen leiriin, heidän suunnitelmansa on paeta yhdessä erämaahan.

KOMMENTTI: Kuten Hanekella ja Tarantinolla, niin myös Wes Andersonilla on oma tunnistettava tyylinsä. Minulla on ollut välillä hankalaa katsoa joitakin hänen elokuviaan juuri tuon tyylin takia, ei kaikkia. Moonrise Kingdomissa tyyli on juuri kohdallaan. Voisi jopa sanoa, että Andersonin tyyli ja sarjakuvamainen, koominen fantasiamaailma sopivat niin hyvin elokuvan tarinaan ensimmäisestä rakastumisesta, että se nostaa elokuvan aivan uudelle tasolle. Elokuvan visuaalisuutta ja musiikia huomaa muistelvansa vielä elokuvan jälkeenkin ja se on aina hyvä merkki.

Zero Dark Thirty

Käsikirjoittaja Mark Boal

LOGLINE: Kun New Yorkin terrori-iskujen jälkimainingeissa Osama bin Ladenin löytäminen tuntuu kuivuvan kasaan, päämäärätietoinen CIA:n agentti aloittaa kivuliaan, vuosikymmeniä kestävän etsinnän löytääkseen Al-Qaidan johtajan. Terrorismin kokeminen henkilökohtaisesti auttaa Mayaa suuntamaan tutkimuksiaan ja luottamaan vaistoihinsa meneillään olevassa ajojahdissa.

KOMMENTTI: Paras käsikirjoittajapari olisi varmaan sellainen, jossa toinen osapuoli olisi toimittaja ja toinen käsikirjoittaja. Toimittaja osaa kehittää loistavia ideoita ja aiheita sekä on haka tekemään tutkimustyötä, kun taas käsikirjoittajalla on draama halussaan. Mark Boalissa henkilöityvät molemmat. Zero Dark Thirty -elokuva on yhdistelmä tutkivaa journalismia ja draamaa. Boal ehkä edustaa uudenlaista Hollywoodin ”narratiivisen journalismin” -genreä, jossa kuitenkin tehdään ensisijaisesti fiktiota, eikä faktaa. Mielenkiintoista on se, että Osama bin Ladenin löytämisestä ylpeä CIA ei avasi arkistonsa Boalille ja ohjaaja Kathryn Bigelowille, mutta koki suuren nöyryytyksen ja skandaalin, kun elokuvantekijät aloittivatkin elokuvansa 20 minuutin kidutuskohtauksella.

Ja Oscarin sai… Django Unchained.

Minä antaisin Oscarin Rakkaudelle.

Ja Oscarin saa…

Oscarit jaetaan ensi yönä. Ajattelin ottaa osaa elokuvien juhlintaan valitsemalla oman suosikkini. Toisena tavoitteenani on yrittää arvata se elokuva, jonka Akatemia lopulta palkitsee.

Valmisteilla oleva kirjani Dramatisoi tämä käsittelee erilaisen materiaalin sovittamista elokuvaksi, joten kategoriana on luonnollisesti:

Paras adaptaatio

Argo

Käsikirjoittaja Chris Terrio

Perustuu Joshuah Bearmanin lehtiartikkeliin ”Escape from Tehran: How the CIA Used a Fake Sci-Fi Flick to Rescue Americans from Iran”

LOGLINE: Kun kuusi amerikkalaista hakeutuu turvaan Kanadan suurlähetystöön Teheranissa vuoden 1979 panttivankikriisin keskellä, Yhdysvaltain hallituksen agentti Tony Mendez kääntyy Hollywood puoleen. Tuottajan ja meikkitaiteilijan avulla hän kehittelee pelastustehtävän, jonka  keskeisenä ajatuksena on luoda tekaistun elokuvan tuotantoyhtiön kuvauspaikkojen etsinnälle Iranissa.

KOMMENTTI: Argon kohdalla on puhuttu paljon siitä, miten se on muuttanut tositapahtumia täysin erilaisiksi. Esimerkiksi keskustelua herättänyt lopun takaa-ajo-kohtaus, jota ei koskaan tapahtunut. Toisaalta faktaan perustuvat fiktioelokuvat usein muuttavat todellisia tapahtumia vastaamaan henkilöiden kokemaa tunnetilaa. Itseäni mietitytti kuitenkin eniten se, miten iranilaiset on esitetty niinä pelottavina toisina. Hollywoodissa voi saada lisäpisteitä siitä, että Hollywood on sankarin roolissa, ja että elokuva on ollut kassamagneetti.

Beasts of the Southern Wild

Käsikirjoittajat Lucy Alibar & Benh Zeitlin

Perustuu Lucy Alibarin näytelmään Juicy and Delicious

LOGLINE: Eristäytyneessä Louisianan suomaalla, Bathtubissa, nuori Hushpuppy ja hänen isänsä ovat osa yhteisöä, joka asuu modernin yhteiskunnan ulkopuolella. Kun nouseva tulvavesi uhkaa aluetta ja isän kunto heikkenee, nuoren tytön kekseliäisyys ja vilkas mielikuvitus ovat tarpeen.

KOMMENTTI: Pienellä rahalla tehty indie-elokuva on päätynyt juuri oikeaan joukkoon. Tarina on varsin simppeli, mutta elokuvan maailma, modernin ja ei-modernin maailman törmäys on jotenkin erityinen. Elokuvassa on myös hyvin kuvattu pienen tytön maaginen kokemus elämästä. Toinen käsikirjoittajista, Lucy Alibar, on alkuperäisen näytelmän kirjoittaja, ja samalla ainoa ehdokkaana oleva nainen tässä kategoriassa.

Piin elämä

Käsikirjoittaja David Magee

Perustuu Yann Martelin samannimiseen romaaniin

LOGLINE: Nuori Pii, eläintarhan pitäjän poika Pondicherrysta, Intiasta, kadottaa tuntemansa maailman, kun hänen perheensä myy eläintarhansa ja purjehtii Kanadaan muutaman jäljelle jääneen eläimen kanssa. Myrsky kaataa laivan ja vain Pii selviytyy. Hän päätyy tuuliajolle pelastusveneeseen, joka on myös suojapaikka valtavalle Bengalin tiikerille.

KOMMENTTI: Jo pelkkä logline on tenhoava: Pelastuveneessä tiikerin kanssa! Elokuvassa päähenkilö Pii kertoo tarinaansa kirjailijalle, joka etsii uutta tarinaa romaaniaan varten. Tuo kertominen tuo tarinaan suuren tarinan tuntua. Samalla kertomiseen liittyy tietty jenga, mikä lopussa saa kelailemaan tarinaa uudesta vinkkelistä. Pärjää ehdottomasti hyvin tässä joukossa.

Lincoln

Käsikirjoittaja Tony Kushner

Perustuu Doris Kearns Goodwin tietokirjaan Team of Rivals: The Political Genius of Abraham Lincoln

LOGLINE: Sisällissodan viimeisinä hetkinä Abraham Lincoln pyrkii saamaan 13. lisäyksen perustuslakiin joka tekisi orjuudesta laitonta kaikkialla Yhdysvalloissa. Kun hän kohtaa vastustusta monelta taholta kongressissa, Lincoln käyttää laajaa poliittista valtaansa saadakseen liittolaisia.

KOMMENTTI: Tony Kushner on ollut suosikkikirjoittajiani siitä lähtien, kun sovitin hänen kirjoittamansa näytelmän Slaavit! turkulaiselle teatteriryhmälle. Kushnerin Angels in America oli sekä teatteri- että tv-tapaus! Vielä kun Lincoln-elokuvan pääosissa ovat Daniel Day-Lewis ja Sally Field, niin kiinnostavuus on taattu. Lincoln on kuitenkin aiheena loppujen lopuksi kiinnostavin amerikkalaiselle yleisölle.

Unelmien pelikirja

Käsikirjoittaja David O. Russell

Perustuu Matthew Quickin romaaniin The Silver Linings Playbook

LOGLINE: Pat Solatano vapautetaan vanhempiensa hoitoon saatuaan kahdeksan kuukautta hoitoa kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. Hänen elpymisensä näyttää erittäin epävarmalta. Kun hän lopettaa lääkkeidensä ottamisensa, hänelle syntyy pakkomielle korjata välinsä vieraantuneen vaimoonsa kanssa. Suunnitelma johtaa hänet monimutkaiseen suhteensa levottoman nuoren naisen kanssa, jonka aviomies on kuollut.

KOMMENTTI: Tämä on joukon ainoa komedia. Elokuvan keskiössä on hulluus ja rakkaus. Jokainen henkilö on omalla tavallaan hullu ja siksi kiinnostava. Lisäksi tarina kulkee koko ajan mukavasti ja hauskasti eteenpäin, vaikka ei olekaan mitenkään poikkeuksellisen erikoinen. Näistä syistä se erottuu positiivisesti joukossa ja voisin hyvin antaa Oscarin sille pelkästä elokuvan komediallisuudesta ja konstailemattomuudesta, mutta…

Oscarin saa… Lincoln!

Minä antaisin sen elokuvalle Beasts of the Southern Wild!