Syd Field – katalyyttinen tapahtuma

Kun alkaa opiskella elokuvakäsikirjoittamista, todennäköisesti ensimmäinen kirja joka lykätään käteen, on vuonna 1979 ilmestynyt Syd Fieldin teos Screenplay. Kun Syd Field kuoli viikko sitten 77-vuoden ikäisenä, käsikirjoittaja John August tviittasi:

RIP Syd Field. We can argue about formula and dogma, but Field introduced countless screenwriters to the craft. He was an inciting incident.

Ehkäpä juuri siksi Beverly Hillsissä asuneen, Hollywoodista syntyjään olleen, Jean Renoirin oppilaan, käsikirjoituskonsultin ja kansainvälisen opettajan kuolema tuntui niin koskettavalta. Myös minulla hän liittyi siihen ensirakkauteen, kun ensimmäistä kertaa vihkiytyi käsikirjoitusteoriaan. Augustin sanoja mukaillen hän oli minunkin katalyyttinen tapahtuma.

Lukija

Nuorempana Syd Field kuului Hollywoodissa toimivaan ammattikuntaan, lukijoihin. He ovat tuotantoyhtiöiden ja studioiden ensimmäiset portinvartijat. Lukija tutustuu lähetettyyn käsikirjoitukseen, tekee siitä arvion, ja päättää lähetetäänkö käsikirjoitus seuraavalle portinvartijalle vaiko paluupostissa takaisin kirjoittajalle.

Syd Field kertoo arvioineensa yli 2000 käsikirjoitusta ja alkaneensa huomata piirteitä, miksi toiset käsikirjoitukset toimivat toisia paremmin. Näistä huomioista hän kehitti ”rakenneparadigmansa”, johon on selvästi vaikuttaneet niin aristoteelinen kolminäytöksisyys kuin Gustav Freytagkin ajattelu.

ScreenplayMiehet, jotka vihaavat naisia

Paradigma

Fieldin paradigma on symmetrinen rakennemalli. Sen kaksi merkittävintä hetkeä ovat kaksi isoa juonikäännettä. Ne sijoittuvat kahden tunnin elokuvassa puolen tunnin ja puolentoista tunnin kohdalle, kultaisiin leikkauksiin, ensimmäisen ja toisen näytöksen loppuun. Juonikäänteissä tarina lähtee, paitsi uuteen suuntaan, mutta se myös kiihdyttää suuremmalle vaihteelle.

Olen Noodin Oppimateriaalin käsitteissä esitellyt lyhyesti Syd Fieldin rakenneparadigman sekä purkanut Miehet, jotka vihaavat naisia –elokuvan sen avulla. Katso kaava ja purku tästä.

Sittemmin monet ovat rakentaneet omia teorioitaan Syd Fieldin paradigman varaan. Käsikirjoittaja Paul Joseph Guilino jakaa Syd Fieldiä mukaillen pitkän elokuvan rakenteen noin kahdeksaan 15 minuutin sekvenssiin eli jaksoon. Lue tästä kuvaukseni sekvenssirakenteesta sekä purkuni Minority Report -elokuvasta.

Screenwriting the Sequence ApproachMinority Report

Kritiikki

Syd Field on saanut osakseen paljon kritiikkiä. Yksi kritiikki on se, että on hölmöä yrittää tarjota eräällä tavalla kiveen hakattu resepti siitä, miten elokuva pitäisi teknisesti aina rakentaa. Ehkäpä. Mutta reseptinä se ei ole kovin kummoinen, sillä jos se olisi resepti, se sopisi kaikkiin maailmaan kakkuihin, kermakakuista pannukakkuihin.

Rakennekaavat, kuin myös Syd Fieldin rakenneparadigma, ovat rakennustelineitä. Rakennustelineillä voi rakentaa minkälaisen talon tahansa, savimajasta Taj Mahaliin, mutta telineiden lisäksi tarvitaan kirjoittajan luovaa ajattelua. Rakennekaavat ovat aina pelkistäviä ja yleistäviä. Se ei kuitenkaan poissulje sitä, etteivätkö ne olisi aika ajoin hyödyllisiä työvälineitä. Kirjoittaja käyttää niitä, kun hän kokee niitä tarvitsevan tai analyysin apuna.

Toinen ongelma rakenneparadigmassa on se, että se koskee ainoastaan kahdeksaa juonipistettä pitkässä elokuvassa. Toisin sanoen se ei välttämättä anna selvää kuvaa siitä, mitä kyseisten pisteiden välissä tapahtuu. Lukuisat kirjoittajat ovat sittemmin tuoneet oman yksityiskohtaisemman rakennekaavansa keskustelun piiriin, kuten Blake Snyder teoksessaan Save the Cat tai John Truby kirjassaan The Anatomy of Story.

Save the CatThe Anatomy of Story

Suurin kysymys silti jää: Tarvitseeko elokuvakäsikirjoittaminen ylipäätään yleistäviä ja pelkistäviä kaavoja? Oma vastaukseni on kolmiosainen. Yksi: Teoria tarvitsee keskustelua aiheesta ja on hyvä, että kirjoittamisen taidosta puhutaan. Kaksi: Elokuva on aikaan ja kuviin sidottu taiteen muoto ja siksi tarinan rakenne on sille huomattavasti tärkeämpää kuin esimerkiksi romaanille.

Kolme: Eräs totuus on se, että elokuvalle syntyy väkisinkin rakenne, jolloin kysymys kuuluu, että onko syntynyt rakenne katsojan kannalta toimiva vai ei. Toinen totuus on se, että jos käsikirjoituksen kohtaukset ovat mahtavia ja vievät tarinaa kiinnostavasti eteenpäin, rakennekaavoja ei tarvita yhtään mihinkään. Syd Field myöntää asian ensimmäisenä. Fieldin mukaan todellinen taistelu käydään kohtaustasolla, sillä katsoja muistaa elokuvan päätyttyä kohtauksia, ei rakenteita.

3760966_origCitizen Kane

Perintö

Kun olen itse opettanut Syd Fieldiä, se herättää opiskelijoissa tiettyjä antipatioita. He tulevat katsomaan Sikstuksen kappelia ja minä näytän heillle käytettyjä rakennustelineitä. Niinpä opiskelijat vetoavat tiettyihin elokuviin, kuten Mementoon, Pulp Fictioniin tai Citizen Kaneen ja toteavat, että ne eivät noudata Fieldin rakenneparadigmaa. Mutta käsikirjoittaja Linda Aronson todistaa teoksessaan Screenwriting Updated sen, miten nuokin elokuvat hyödyntävät juuri klassista rakennetta.

Tandem-, sekvenssi-, ensemble- ja takaumarakenteiset elokuvat usein rikkovat kronologista aikaa. Tai ne hyödyntävät kerronnassaan sekä useita pääjuonia että useita päähenkilöitä yhden sijaan. Mutta palautettuna kronologiaan, nämäkin pääjuonet noudattavat paradigmaa. Mielenkiintoista on kuitenkin se, että rakennekin voi olla toki klisee, ja voi olla katsojan kannalta virkistävää nähdä välillä kokeilevia rakenteita.

Kuten John August totesi tviitissään, Syd Field oli katalyyttinen tapahtuma, mutta ei vain uusille käsikirjoittajalle, vaan koko käsikirjoittamisen teorian uudelle kukoistukselle. Hän kiistämättä oli ”käsikirjoittamisen guru” ja ”käsikirjoittajien Raamatun” kirjoittaja. Yhä vielä opiskelijat ja ammattikirjoittajat kantavat hänen kahdeksaa kirjaa laukuissaan, lataavat hänen applikaationsa kännykkäänsä ja puhuvat tarinoidensa juonikäänteistä, taitteista ja katalyyttisista tapahtumista.

6 thoughts on “Syd Field – katalyyttinen tapahtuma

  1. Käsikirjoitusoppaiden perusongelma on siinä, että ne antavat liian kapean kuvan elokuvan kielestä. Syd Field edusti kaavamaisinta mallia.

    On hyvä, että käsikirjoittaja tuntee klassisen draaman periaatteet, mutta monet elokuvat eivät noudata niitä. Richard Linklaterin elokuvista kuten Rakkautta ennen aamua ja Slacker puuttuu kaikki mitä yleisesti pidetään draamana. Myös Robert Altmanin ja Abbas Kiarostamin eräät elokuvat eivät noudata klassisen draaman periaatteita. Robert McKee sanoi, että henkilöhahmoa ei voi luoda pelkän dialogin kautta; Whit Stillman oli eri mieltä ja teki rohmermaisen elokuvan Metropolitan jossa hahmot luodaan dialogin kautta. Esimerkkejä on lukuisia ja se kertoo siitä, että kaikki elokuvantekijät eivät noudata käsikirjoitusoppaiden malleja.

    Tove Idström on sanonut, että Aristoteleen runousopissa on draaman lait. Kommentti antaa sellaisen kuvan, että on vain yksi tapa kertoa tarina. Sehän ei tietenkään pidä paikkaansa. Idströmin oppi on kuitenkin mennyt perille koska suurin osa suomalaisista käsikirjoituksista on tehty (amerikkalaisten) oppikirjojen mukaan. Monet kotimaiset käsikirjoitukset on rakennettu Aristoteleen mukaan, niissä on Sankarin matka -tarina ja niiden henkilöhahmot on arkkityyppejä jotka toimivat juonen vaatimalla tavalla. Tämä on johtanut siihen, että kotimaiset elokuvat kuten Eila ja Tyttö sinä olet tähti eivät eroa Hollywood-elokuvista kuten Erin Brockovich ja Flashdance.

  2. Kiitos kommentistasi ja kiinnostavasta pohdinnasta! Ymmärrän, että näet Syd Fieldin kaavana. Minäkin puhun siitä useimmiten kaavana ja taisin puhua siitä kaavana blogissakin. Oikeastihan se on rakenne. Kaava antaa ymmärtää, että se olisi muotti, joka tuottaa aina samanlaisen elokuvan. Rakenne on työkalu, jota käytetään, että saadaan tarina toimimaan. Tutkimuksessakin on kolminäytöksinen rakenne, on ”johdanto”, ”käsittelyluvut” ja ”tulokset”, eikä se silti tuota samankaltaisia tutkimuksia.

    Syd Field ei keksinyt kyseisestä rakennetta. Kuten kirjoitat, se alkoi Aristotelesta. Ja sitä on käytetty lukemattomissa elokuvissa kauan ennen kuin Syd Field sanoi sen ääneen. Ja ääneen sanomisesta vasta sen kiivas vastustaminen alkoi. Ja olet ihan oikeassa, että se näyttää yhden kapean puolen elokuvista, mutta ei se silti mikään vähäpätöinen puoli ole. Jokainen elokuvakäsikirjoittaja tuntuu olevan sitä mieltä, että elokuva on ennen kaikkea rakennetta. Sen ei tarvitse olla Syd Fieldin rakenteen kaltainen, mutta se ei poista sitä tosi seikkaa, että rakenne on elokuvalle hyvin tärkeä elementti.

    Slackeria en ole vielä nähnyt, mutta Rakkautta ennen aamua on mun mielestä esimerkiksi aika helposti palautettavissa kolminäytöksiseen rakenteeseen, mikäli niin haluaa tehdä. 1) He tapaavat, 2) he rakastuvat, 3) he eroavat, mutta sopivat tapaavansa uudestaan. Draamallisia ja aristoteelisia elementtejä on muitakin kuin rakenne, kuten vaikka ajan rajaaminen vuorokauteen. Kello tikittää, kuten elokuvan nimi lupaa. Heillä on rakkauden edessä esteitä, kuten entinen tyttöystävä, välimatka, aika. Draama on este. Heillä on useampia.

    En usko, että Tove Idström tarkoittaa, että on vain yksi tapa kertoa tarina. En usko, että kukaan tarinankertoja sanoisi niin. Enkä usko, että elokuvia tehdään oppikirjojen mukaan. Tarinat tehdään tarinoiden mukaan. Oppikirjat voivat auttaa. Joskus. Ei aina. Se on kokonaan toinen keskustelu, että voiko käsikirjoittamista opettaa. Minusta olisi aivan hullua, jos ei voisi. Suomessa ei vain ole pitkiä perinteitä sille ja pitkään on ollut vallassa romanttinen ajatus tekijästä luovana nerona, joka ei oppia kaipaa. Mutta kyllä Väinö Linnakin on opiskellut. Hän opiskeli lukemalla kirjoja.

    Voi olla, että Eila, Tyttö sinä olet tähti, Erin Brockovich ja Flashdance ovat palautettavissa aristoteeliseen ajatteluun ja sankarin matkaan, mutta se tavalla todistaa pointtini. Ne ovat hyvin, hyvin erilaisia elokuvia kaikki neljä. Rakenne voi olla sama, mutta elokuvat täysin erilaisia. Hauskaa, että mainitsit Susannah Grantin elokuvan, sillä hän on monessa yhteydessä puhunut siitä, ettei noudata mitään rakenteita, hän vain kirjoittaa, mutta silti näet hänellä tuttuja rakenteita.

  3. On totta, että kaikissa elokuvissa on rakenne. Jos elokuva ei noudata Syd Fieldin rakennetta niin se ei tarkoita sitä, että elokuvalla ei ole rakennetta.

    Jopa minimalistisimmasta tarinasta pystyy löytämään klassisen draaman kaaren jos tarpeeksi etsii. Mainitsin elokuvan Slacker koska se ei noudata klassisen draaman rakennetta (johon Syd Fieldin teoria perustuu). Siitä puuttuu selkeä päähenkilö sekä perinteinen (aristoteelinen) draaman kaari. Tässä mielessä se muistuttaa Robert Altmanin elokuvaa Nashville.

    Elokuvissa Joki ja Paha maa on useita päähenkilöitä ja juonia, mutta jokaisella henkilöllä on lineaarinen kaari ja kaikki juonet nivoutuvat yhteen. Slacker ja Nashville ovat erilaisia koska kaikilla hahmoilla ei ole kaaria eikä kaikki kohtaukset nivoudu yhteen (paitsi teeman tasolla). Slacker-elokuvassa on vahva rakenne, mutta se ei ole klassisen draaman mallia noudattava rakenne. Slacker on sarja vinjettejä, eli fragmenttinen. Sen rakennetta voisi verrata joihinkin Luis Bunuelin tai Max Ophulsin elokuviin, mutta myös eräissä (juonettomissa) tv-sarjoissa kuten Seinfeld, Jäitä hattuun ja Louie on samanlaisia piirteitä.

    Aristoteleen aikana näytelmän päähenkilö kulki kohti ennalta määrättyä kohtaloa. Rakenteet olivat lineaarisia koska tapahtumat olivat voimien (jumalten) ennalta määräämiä. Nykyään monissa elokuvissa ja tv-sarjoissa käsitellään sattumia minkä vuoksi niiden rakenteet voivat olla epälineaarisia tai fragmenttisia. Tämä näkyy esimerkiksi joissain Kieslowski-elokuvissa.

  4. Kiitos jälleen kommentistasi ja pohdinnastasi! Ja olet tietty oikeassa! Elokuvan kohtaukset voivat nivoutua temaattisesti yhteen. Elokuva voi olla ei-lineaarinen, jolloin se rikkoo hahmon, tapahtumat, tilanteet tai näiden yhdistelmät luoden uuden tavan järjestellä aikaa dramaattisista ja temaattisista syistä. Tai elokuva voi olla vielä sirpaleisempi, jolloin siinä assosisoiva rakenne, jolloin elokuvat rakentuvat pikemminkin teeman kuin tarinan tai henkilöiden varaan ja yhdistellään eri tyylilajeja, tarinoita ja kohtauksia, jotka saattavat tuntua toisiinsa sopimattomilta. Kokeelliset elokuvat, animaatiot ja taide- elokuvat käyttävät usein näitä keinoja. Yksi tunnetuimmista esimerkeistä on Godfrey Reggionin Koyaanisqatsi. Toinen klassinen esimerkki pääasiassa assosiaatioiden varaan rakentuvasta elokuvasta on Andrei Tarkovskin Peili.

    Kun kirjoitat, että Robert Altmannin elokuvassa Nashville kaikilla henkilöillä ei ole kaarta, mutta monilla taitaa olla oma pieni kaarensa. Klassisesti rakennettujen elokuvien kaikilla henkilöilläkään ei ole kaarta, kuten esimerkiksi sivuhenkilöillä. Näin äkkiseltään Nashville-elokuva vaikuttaa mun mielestä tandem-rakenteiselta ensemble-elokuvalta ja luulen, että joidenkin henkilöiden kaaret voi palauttaa klassiseen rakenteeseen, mikäli niin haluaa tehdä.

    Mutta kyllä Seinfeldissa, Jäitä hattuun ja Louie –sarjoissa on juoni. Ainakin niissä jaksoissa mitkä minä olen nähnyt. Päähenkilöllä on ongelma, joka hänen täytyy ratkaista. Se täyttää juonen määritelmän. Kyllä ne jaksot kulkevat hyvin selvästi ongelman ratkaisua kohti.

    Sattuman dramaturgia keskustelu on jälleen ihan oma lukunsa, mutta ensin sanon vain sen, että kyllä antiikin näytelmissäkin oli sattumia, sitä kutsuttiin nimellä deus ex machina, jumalakone, joka ilman mitään juonellista syytä ilmestyi taivaalta ja ratkaisi henkilöiden kohtalot. Jos annat esimerkkejä tv-sarjojen ja Kielowskin sattumista, voin helpommin pohtia, ovatko ne sattumia ja jos ovat miksi ne ovat elokuvassa.

  5. Yleensä juonella tarkoitetaan lineaarista tapahtumien ketjua jossa on alku, keskiosa ja loppu. Seinfeld, Louie ja Jäitä hattuun -sarjojen jaksoissa ”juoni” koostuu yhteensattumista ja irrallisilta vaikuttavien tapahtumien ketjusta jotka nivoutuvat lopussa yhteen ironisella tavalla. En tiedä kuinka tarkkaan tämä noudattaa Aristoteleen käsitystä juonesta. Toisaalta Aristoteleen opit olivat loppujen lopuksi aika yksinkertaiset ja niitä on tulkittu monella tavalla. Syd Fieldin kaltaiset gurut ovat luoneet niin tiukat raamit sille millainen rakenteen pitää olla (esimerkiksi, käänteiden pitää tapahtua juuri tietyillä sivuilla) ja ehkä juuri sen vuoksi Field herättää antipatioita.

    Deus ex machina -käänne on juoneen liittyvä asia, mutta Kieslowskin elokuvat kuten Sattuma (jota en ole nähnyt) ja Kolme väriä -trilogia käsittelee sattumaa temaattisella tasolla. Sattuma on aika epämääräinen käsite ja sitä ei ole käsitelty kovinkaan usein elokuvissa tai tv-sarjoissa, mutta ensemble-elokuvissa Grand Canyon ja Magnolia sattumat ovat olleet osa dramaturgiaa.
    Mieleen tulee myös John Guaren näytelmään perustuva elokuva Six Degrees of Seperation (Moni kakku päältä kaunis) joka käsitteli teoriaa jonka mukaan kaikki maailman ihmiset pystyy yhdistämään toisiinsa muutaman henkilön kautta. J.J. Abrams käytti tätä teoriaa sarjoissa Lost ja Six Degrees. Myös elokuva Babel hyödynsi tätä teoriaa.

  6. Kiitos jälleen pohdinnastasi! Olen samaa mieltä, että Syd Field herättää antipatioita tarkan sivumäärän mukaan. Sehän on tavallaan ihan tosi pöljää. Ja kirjoittamisen kannalta aika toissijaista. Toisaalta se on kuitenkin musta myös jännä juttu, että tapahtuu jotakin merkittävää juuri vartin välein. Symmetrinen aika ja kello on jotenkin sisäänrakennettuna. Mutta esimerkiksi vaikkapa Kiewloskin Valkoisessa, joka on 90 minuuttinen elokuva, ja jonka voi palauttaa helposti Syd Fieldin rakenteeseen,, ensimmäinen juonikäänne on noin parikymmen minuutin kohdalla ja toinen noin parikymmentä minuuttia ennen loppua. Ja hyvin se toimii.

    Olen samaa mieltä, että Seinfeld, Louie ja Jäitä hattuun vaikuttavat nivoutuvan irrallisilta vaikuttavien tapahtumien käsitystä, mutta näen kyllä silti niissä aristoteelista juonta. Aristoteleenhan mukaan kaikissa näytelmissä on tapahtumien solmuuntuminen ja sen ratkaisu. Aristoteleen mukaan tämän punoksen, ongelmien vyyhdin, purkautumisen seuraaminen täytyy olla mahdollisimman mielenkiintoista ja tunteita herättävää.

    Esimerkiksi Seinfeldissä, lyhyessä tilannekomediassa, jossa on kolme juonta, ja jokaisella päähenkilöllä oma tavoitteensa, se voi luoda sirpalemaisen vaikutelman. Mulla muistuu hämärästi mieleen esimerkiksi vaikkapa Seinfeldin Soppanatsi-jakso, jossa Soppanatsi aiheuttaa ongelmia keskushenkilöille. Seinfeld haluaa soppaa. Hän noudattaa Soppanatsin sääntöjä ja haluaa, että muutkin noudattaisivat niitä, jotta hän saisi soppaa, muut eivät noudata. Elainen juonessa Elaine haluaa kaapin ja ongelmien jälkeen hän saa sen ja löytää Soppanatsin reseptin, jolla uhkaa tuhota Soppanatsin, mutta Soppanatsi päättääkin muuttaa pois.

    George haluaa, että Seinfeld lopettaisi ärsyttävän lepertelyn ja julkisen ja hellyyden osoittamisen ja sen takia hän alkaa leperrellä itse oman tyttöystävänsä kanssa, mutta vaikka Seinfeld jättää oman tyttöystävänsä, George joutuu edelleen leperrellä ja osoittaa julkista hellyyttä, koska hänen tyttöystävänsä uskoo, että George haluaa nykyään niin tehdä. Eli minusta kaikissa juonissa tuntuu olevan ongelmien vyyhti ja ratkaisu ja ratkaisu on se, että huonosti kävi.

    Se on niin totta, että ensemble-elokuvissa käytetään usein sattumaa. Ja Mangolia on mun mielestä tosi hyvä esimerkki sattumista! Joka tapauksessa siinä on yhdeksän pääjuonta, joissa on kaikissa kolminäytöksinen rakenne. Mangolia on tandem-rakenteinen ensemble-elokuva. Ainoa, mikä mulle henkilökohtaisesti ei Mangoliassa toiminut, oli juuri ne sattumat. Mulle ne tuntuivat ihan himppusen päälle liimatuilta, joilla yritettiin luoda yhteys tarinoille ja henkilöille, joilla ei sitten kuitenkaan ollut yhteyttä. Mut tää on mun tulkinta, ja voin olla tän tulkiinan suhteen vähän vajavainen ja siis ymmärrän hyvin, että se taas saattoi toimia sinulle hyvin. Kun taas Babelissa, jossa tarkoitat varmaan sattumalla kiväärin kuljetusta rinnakkaisissa tarinalinjoissa, toimi minulle tosi paljon paremmin, koska teemaksi ei muodostunut sattuma ja henkilöillä ja tarinoiden tapahtumilla oli vaikutusta toisiin tarinoihin ja tapahtumiin.

Kommentointi on suljettu.