Syd Field – katalyyttinen tapahtuma

Kun alkaa opiskella elokuvakäsikirjoittamista, todennäköisesti ensimmäinen kirja joka lykätään käteen, on vuonna 1979 ilmestynyt Syd Fieldin teos Screenplay. Kun Syd Field kuoli viikko sitten 77-vuoden ikäisenä, käsikirjoittaja John August tviittasi:

RIP Syd Field. We can argue about formula and dogma, but Field introduced countless screenwriters to the craft. He was an inciting incident.

Ehkäpä juuri siksi Beverly Hillsissä asuneen, Hollywoodista syntyjään olleen, Jean Renoirin oppilaan, käsikirjoituskonsultin ja kansainvälisen opettajan kuolema tuntui niin koskettavalta. Myös minulla hän liittyi siihen ensirakkauteen, kun ensimmäistä kertaa vihkiytyi käsikirjoitusteoriaan. Augustin sanoja mukaillen hän oli minunkin katalyyttinen tapahtuma.

Lukija

Nuorempana Syd Field kuului Hollywoodissa toimivaan ammattikuntaan, lukijoihin. He ovat tuotantoyhtiöiden ja studioiden ensimmäiset portinvartijat. Lukija tutustuu lähetettyyn käsikirjoitukseen, tekee siitä arvion, ja päättää lähetetäänkö käsikirjoitus seuraavalle portinvartijalle vaiko paluupostissa takaisin kirjoittajalle.

Syd Field kertoo arvioineensa yli 2000 käsikirjoitusta ja alkaneensa huomata piirteitä, miksi toiset käsikirjoitukset toimivat toisia paremmin. Näistä huomioista hän kehitti ”rakenneparadigmansa”, johon on selvästi vaikuttaneet niin aristoteelinen kolminäytöksisyys kuin Gustav Freytagkin ajattelu.

ScreenplayMiehet, jotka vihaavat naisia

Paradigma

Fieldin paradigma on symmetrinen rakennemalli. Sen kaksi merkittävintä hetkeä ovat kaksi isoa juonikäännettä. Ne sijoittuvat kahden tunnin elokuvassa puolen tunnin ja puolentoista tunnin kohdalle, kultaisiin leikkauksiin, ensimmäisen ja toisen näytöksen loppuun. Juonikäänteissä tarina lähtee, paitsi uuteen suuntaan, mutta se myös kiihdyttää suuremmalle vaihteelle.

Olen Noodin Oppimateriaalin käsitteissä esitellyt lyhyesti Syd Fieldin rakenneparadigman sekä purkanut Miehet, jotka vihaavat naisia –elokuvan sen avulla. Katso kaava ja purku tästä.

Sittemmin monet ovat rakentaneet omia teorioitaan Syd Fieldin paradigman varaan. Käsikirjoittaja Paul Joseph Guilino jakaa Syd Fieldiä mukaillen pitkän elokuvan rakenteen noin kahdeksaan 15 minuutin sekvenssiin eli jaksoon. Lue tästä kuvaukseni sekvenssirakenteesta sekä purkuni Minority Report -elokuvasta.

Screenwriting the Sequence ApproachMinority Report

Kritiikki

Syd Field on saanut osakseen paljon kritiikkiä. Yksi kritiikki on se, että on hölmöä yrittää tarjota eräällä tavalla kiveen hakattu resepti siitä, miten elokuva pitäisi teknisesti aina rakentaa. Ehkäpä. Mutta reseptinä se ei ole kovin kummoinen, sillä jos se olisi resepti, se sopisi kaikkiin maailmaan kakkuihin, kermakakuista pannukakkuihin.

Rakennekaavat, kuin myös Syd Fieldin rakenneparadigma, ovat rakennustelineitä. Rakennustelineillä voi rakentaa minkälaisen talon tahansa, savimajasta Taj Mahaliin, mutta telineiden lisäksi tarvitaan kirjoittajan luovaa ajattelua. Rakennekaavat ovat aina pelkistäviä ja yleistäviä. Se ei kuitenkaan poissulje sitä, etteivätkö ne olisi aika ajoin hyödyllisiä työvälineitä. Kirjoittaja käyttää niitä, kun hän kokee niitä tarvitsevan tai analyysin apuna.

Toinen ongelma rakenneparadigmassa on se, että se koskee ainoastaan kahdeksaa juonipistettä pitkässä elokuvassa. Toisin sanoen se ei välttämättä anna selvää kuvaa siitä, mitä kyseisten pisteiden välissä tapahtuu. Lukuisat kirjoittajat ovat sittemmin tuoneet oman yksityiskohtaisemman rakennekaavansa keskustelun piiriin, kuten Blake Snyder teoksessaan Save the Cat tai John Truby kirjassaan The Anatomy of Story.

Save the CatThe Anatomy of Story

Suurin kysymys silti jää: Tarvitseeko elokuvakäsikirjoittaminen ylipäätään yleistäviä ja pelkistäviä kaavoja? Oma vastaukseni on kolmiosainen. Yksi: Teoria tarvitsee keskustelua aiheesta ja on hyvä, että kirjoittamisen taidosta puhutaan. Kaksi: Elokuva on aikaan ja kuviin sidottu taiteen muoto ja siksi tarinan rakenne on sille huomattavasti tärkeämpää kuin esimerkiksi romaanille.

Kolme: Eräs totuus on se, että elokuvalle syntyy väkisinkin rakenne, jolloin kysymys kuuluu, että onko syntynyt rakenne katsojan kannalta toimiva vai ei. Toinen totuus on se, että jos käsikirjoituksen kohtaukset ovat mahtavia ja vievät tarinaa kiinnostavasti eteenpäin, rakennekaavoja ei tarvita yhtään mihinkään. Syd Field myöntää asian ensimmäisenä. Fieldin mukaan todellinen taistelu käydään kohtaustasolla, sillä katsoja muistaa elokuvan päätyttyä kohtauksia, ei rakenteita.

3760966_origCitizen Kane

Perintö

Kun olen itse opettanut Syd Fieldiä, se herättää opiskelijoissa tiettyjä antipatioita. He tulevat katsomaan Sikstuksen kappelia ja minä näytän heillle käytettyjä rakennustelineitä. Niinpä opiskelijat vetoavat tiettyihin elokuviin, kuten Mementoon, Pulp Fictioniin tai Citizen Kaneen ja toteavat, että ne eivät noudata Fieldin rakenneparadigmaa. Mutta käsikirjoittaja Linda Aronson todistaa teoksessaan Screenwriting Updated sen, miten nuokin elokuvat hyödyntävät juuri klassista rakennetta.

Tandem-, sekvenssi-, ensemble- ja takaumarakenteiset elokuvat usein rikkovat kronologista aikaa. Tai ne hyödyntävät kerronnassaan sekä useita pääjuonia että useita päähenkilöitä yhden sijaan. Mutta palautettuna kronologiaan, nämäkin pääjuonet noudattavat paradigmaa. Mielenkiintoista on kuitenkin se, että rakennekin voi olla toki klisee, ja voi olla katsojan kannalta virkistävää nähdä välillä kokeilevia rakenteita.

Kuten John August totesi tviitissään, Syd Field oli katalyyttinen tapahtuma, mutta ei vain uusille käsikirjoittajalle, vaan koko käsikirjoittamisen teorian uudelle kukoistukselle. Hän kiistämättä oli ”käsikirjoittamisen guru” ja ”käsikirjoittajien Raamatun” kirjoittaja. Yhä vielä opiskelijat ja ammattikirjoittajat kantavat hänen kahdeksaa kirjaa laukuissaan, lataavat hänen applikaationsa kännykkäänsä ja puhuvat tarinoidensa juonikäänteistä, taitteista ja katalyyttisista tapahtumista.