Kauhun 6 tunnetta

Halloween on ovella! Kekri ja Pyhäinpäivä ovat ovella! Nyt on oivaa aikaa katsoa kauhuelokuvia.

Kauhuelokuvat onnistuvat tuottamaan minussa poikkeuksetta voimakkaan tunnereaktion. Minun ei tarvitse kuin lukea kauhuelokuvien käsikirjoituksia, ja sivujen synnyttämä tunne on intensiivinen. Vain selatessani Netflixin kauhuelokuvia, minua jo vähän jännittää nähdä niiden kansikuvat. Kauhu käsitteleekin laajasti ihmisten pelkoja, kuten pimeän, tuntemattoman, kuoleman ja silpomisen pelkoja.

Alfred Hitchcock Psyko

Kauhuelokuvat siis onnistuvat – ainakin minun kohdallani – yhdessä elokuvalle ominaisessa tehtävässä poikkeuksellisen hyvin – tunteen tuottamisessa. Jännityksen mestari Alfred Hitchcock hyödynsi kolmea tunnetta elokuvissaan, kauhua, jännitystä ja ahdistusta. Sittemmin lukuisat kauhuelokuvien tekijät ovat seuranneet Hitchcockin viitoittamalla tiellä.

1. Kauhu

Kauhun tunne synnytetään katsojassa shokki-efektillä. Shokki on jotakin, jota katsoja ei ole ehtinyt ennakoida. Kun katsoja on tietämätön, eikä osaa odottaa äkillistä ja yllättävää shokkia, hän saa tuta epämiellyttävän yllätyksen – yleensä siis henkilöhahmon kanssa. En löytänyt esimerkkiä shokista, mutta voit katsoa sen sijaan tästä linkistä rauhoittavan automatkan.

2. Jännitys

Jännitys, eli aristoteelinen pelko, synnytetään katsojassa, kun jokin vaara lähestyy henkilöhahmoa. Katsoja näkee vaaran, mutta henkilö ei näe sitä. Esimerkiksi kun tappajahai lähestyy pinnan alla huoletonta kuutamouimaria, katsoja pelkää uimarin puolesta.

Tappajahai Psyko

Psykon kuuluisassa suihkukohtauksessa on sekä jännityksen että kauhun tunteita. Suihkukohtauksessa katsoja näkee oven avautuvan. Se on jo pieni shokki. Sitten joku lähestyy suihkuverhon takana. Ja silti puukotus on yllättävä ja äkkinäinen, ja se viimeistään siirtää pelon katsojaan. Mitä vain voi tapahtua, kun päähenkilö voi kuolla kesken elokuvan.

Kun katsojan ”näkökulma” on murhattu, katsojalle esitellään uusi näkökulma, ja se kuuluu hirviölle, Norman Batesille. Katsojalle selviää, ettei tämä olekaan tarina varkaasta, vaan tarina murhaajasta, tarina ihmismielen synkistä puolista. Eikä siinä vielä kaikki, vaan katsoja samastetaan Norman Batesiin kohtauksessa, kun hän yrittää upottaa autoa. Auto ei meinaa upota. Katsoja alkaa toivoa, että auto uppoaisi, ja ettei Bates jäisi kiinni murhasta.

Hitchcock puhuu tässä filmipätkässä shokin ja pelon (jännityksen) erosta.

3. Ahdistus

Ahdistuksen tunne synnytetään katsojassa mysteerillä, hänet asetetaan ennakoimaan tuntematonta vaaraa. Katsojalle vihjaillaan, että on sellaista, jota ei kerrota. Katsojaa sekä kiehtoo että ahdistaa tuo mysteeri.

Ennakkovaroitukset, ennustukset ja enteet ovat keinoja synnyttää ahdistusta. Ring-elokuvassa (katso traileri tästä) ennakkovaroitus on se, ettei saa katsoa tiettyä videonauhaa tai tulee kuolemaan. Videopätkästä löytyvät majakka, hevostila, ja valoympyrä luovat salaperäisyyttä ja viittaavat tulevaan, sillä juuri nuo kyseiset asiat tulevat vielä selviämään.

RingDanse Macabre

Kauhun mestari Stephen King kirjoittaa teoksessaan Danse Macabre, että hän hyödyntää kolmea tunnetta kirjoissaan: Kauhua, pelkoa ja inhoa. Kingin mukaan kauhua on hirviön yllättävä näkeminen tai hirviön hyökkäys. Kauhun synnyttäminen on siis samankaltaista kuin Hitchcockilla.

4. Pelko

Kingin mukaan pelko (terror) on jonkin pelottavan näkemisen odotusta, eli pelko on tuntemattoman pelkoa. Se on lukijan epämiellyttävää spekulaatiota siitä, mitä kauheaa tulee tapahtumaan tai miltä hirviö näyttää. Eräällä tavalla lukija siis osallistuu tarinaan ja täyttää mielensä erilaisilla kauhuskenaarioilla.

Pelko on siis sekä hirviön että asioiden todellisen laitojen pihtaamista. Toisaalta Kingin pelko voi kaiketi olla samankaltaista myös kuin aristoteelinen pelko, lähestyvän vaaran jännitystä ja toisaalta se voi ehkäpä olla samankaltaista kuin mysteerin aiheuttama ahdistus.

5. Inho

Kun pelko on psyykkistä, inho, vastenmielisyys, ällötys ja yökötys ovat fyysisiä kokemuksia. King käyttää esimerkkinä inhosta kohtausta Alien-elokuvasta, jossa rapumainen olento levittäytyy henkilön naamalle, ja jossa olento syöksyy henkilön rintakehän läpi päivällispöydässä. Tällöin elokuvakatsoja kääntää katseensa pois ennemminkin inhosta kuin kauhusta.

Alien

King pyrkii ensisijaisesti pitkittämään lukijan pelkoa mahdollisimman pitkään, koska kun hirviö on näytetty, katsoja ei enää osallistu hirviön kauhistuttavuuden kuvitteluun omassa mielessään, vaan tottuu hirviöön ja näkee hirviön vähemmän pelottavana.

”Yritän pelotella lukijaa. Mutta jos en kykene pelottamaan häntä, yritän kauhistuttaa häntä; ja jos en pysty kauhistuttamaan häntä, kokeilen inhottamista. En ole ylpeä”, King kirjoittaa. Hänen mielestään katsojelle parasta olisi tuottaa ensisijaisesti pelkoa, sen jälkeen kauhua ja viimeisenä inhoa.

6. Helpotus

Sotaelokuvassa ei voi olla vain sotakohtauksia tai rakkauselokuvassa vain rakkauskohtauksia, koska elokuva kävisi puuduttavaksi. Niinpä kauhuelokuvakaan ei voi tuottaa koko ajan pelkoa. Katsojan pitää saada välillä helpotusta kauhusta. Huumori on usein tuo keino, joka tuo helpotuksen katsojan ahdistukselle.

Komedialla ja kauhulla onkin pitkä yhteinen historia. Se on jopa oma genrensä – kauhukomedia. Kauhun ja naurun yhteys voi olla ihmiseen sisäänrakennettu: Kun joku säikäyttää sinut, sitä seuraa usein naurun purskahdus.

Hauskaa Halloweenia!

Aloittamisen taito

Luin kesällä Kaisa Neimalan ja Jarmo Papinniemen teoksen Aloittamisen taito. Kirjan myötä aloin jälleen miettiä tarinan aloittamisia. Alussa voi hurmata lukijan ensisilmäyksellä tai menettää hänet iäksi. Kun ensimmäinen sivu on luettu, kasvaa todennäköisyys sille, että lukija lukee seuraavankin.

Aloitukset ovat vaikeita. Kirjoittajana haluaisin aloittaa eri paikasta kuin lukijana, kauempaa menneisyydestä kuin olisi tarve. Minulla on tiettyjä henkilökohtaisia myyttejä littyen aloituksiin. Vasta hiljaittain olen alkanut kyseenalaistamaan niitä.

Ensimmäinen myytti: Aloita alusta

Suurin kirjoittamiseen liittyvä väärinkäsitykseni lieni se, että uskoin tarinan ensimmäisen vaiheen olevan esittely tai ekspositio. Se ei ole aivan totta. Jo roomalainen runoilija Horatius kehotti aloittamaan ”in media res”, keskeltä tapahtumia. Silloin lukija joutuu pohtimaan, minkä keskelle hän on joutunut, ja lukija osallistuu tarinaan.

Samantapaisia neuvoja ovat nykyään: ”Aloita tv-sarja vasta sen kolmannesta jaksosta.” ”Poista tekstisi ensimmäinen kappale.” ”Varaudu aloittamaan vasta romaanisi toisesta luvusta.” Neuvojen tavoite on saada kirjoittaja karsimaan pois esittely, ekspositio, selittely ja taustoittaminen.

Esittely-vaiheessa ei ole sen enempää esittelyä kuin myöhemissäkään tarinan vaiheissa. Kuten joku on sanonut, tarina ei ala puun kaatamisesta, vaan tulitikun sytyttämisestä. Tarina ei ala henkilön tai ongelman taustojen esitteltystä, vaan ongelmasta, eli jos haluaa käyttää välttämättä sanaa ”esittely”, esittely-vaihe on ongelman esittelyä.

Ja mikä tarinan alku oikeasti on? Esimerkiksi jos on niin, että tarina kertoo henkilön muutoksen, niin silloin alku on tarinan lopun vastakohta.

Toinen myytti: Aloita prologilla

Minulla on kyseenalainen tapa kirjoittaa prologeja tai kehyksiä tarinoiden alkuihin. Se juontaa elokuvien ja tv:n puolelta. Käsikirjoittaja pyrkii usein aloittamaan tarinansa alkusysäyksellä, eli dynaamisella tai massiivisella kohtauksella, joka nappaa huomion.

Tyypillisiä alkusysäyksiä ovat osa toiminnallisesta kohtauksesta, johon palataan myöhemmin, tai unenkaltanen tapahtuma, joka muuntuu todellisuudeksi myöhemmin. Toisinaan alkusysäys voi olla myös yksityinen hetki täynnä tunnetta, joka selitetään myöhemmin tarinassa. Lisäksi genre tarjoaa alkusysäyksiä, kuten sotaelokuvissa taistelun.

Romaani ei  välttämättä vaadi samanlaista kehystämistä. Sitä paitsi prologi tuntuu olevan huonossa huudossa tällä hetkellä. Mikäli prologia ei ymmärretä alkusysäyksenä, se usein käsitetään synonyyminä tapahtumien taustatarinalle. Ja mikäli prologi ei selittele, vaan käynnistää tarinan parhaasta mahdollisesta kohdasta, niin miksei sitä sitten vain kutsuisi ensimmäiseksi luvuksi.

Aloittamisen taito -kirjan hauskuus on osaksi se, että voi lukea vain romaanien aloituksia ja katsoa mikä alkaa itseä kiinnostamaan. Samaa voi tehdä esimerkiksi The Washington Postin Chapter One -sivuilla tai The New York Timesin First Chapters -sivuilla.

The Washington Postnytlogo379x64

Kolmas myytti: Säästä paras kirjoittaminen loppuun

Tiedättekö sen ilmeen, kun on juuri alkanut kertoa juttua jollekulle, mutta kuuntelija on jo siirtynyt miettimään, ostaisiko kaupasta hammasharjan? Jos pystyy kertomaan alusta saakka kiinnostavasti, ihmiset eivät lakkaa kuuntelemasta, vaan he luottavat sinuun tarinankertojana.

Tähän saakka olen uskonut, että tarinan loppu tekee tarinasta ikimuistettavan. Ja niin toki onkin. Ongelma voi vain olla se, että jos alku ei toimi, kukaan muu ei koskaan pääse  sinne saakka. Kun alku on hyvä, kirjoittaja lähettää viestin, että kannattaa lukea koko teksti. Alku julistaa, että tämä on lukemisen arvoinen tarina! Toisin sanoen säästä paras kirjoittaminen alkuun.

Neljäs myytti: Älä aloita sanoilla ”Oli synkkä ja myrskyinen yö”

”Oli synkkä ja myrskyinen yö”, niin alkaa Tenavien Ressun kaikki romaanit. Kunnia aloituksesta kuuluu kirjailija Edward Bulwer-Lyttoninille. Hänen romaaninsa Paul Cliffordin aloitus on saanut epävirallisen kunnian olla kaikkien aikojen huonoin aloitus. San Josen yliopiston Englannin oppiaine jopa järjestää Edward Bulwer-Lyttonin nimissä vuosittain maailmanlaajuisen kilpailun, jossa etsitään huonointa aloituslausetta.

logo

Miksi lause on huonoin? Ressun takia? Sään kuvaamisen takia? Kirjailija Elmore Leonard kirjoittaa: ”Älä koskaan aloita kirjaa säällä” Hän jatkaa: ”Mikäli teet niin vain luodakseksi tunnelmaa, eikä se ole näyttääkseksi henkilön reaktioita säähän, ei kannata ainakaan jatkaa niin kovin kauaa.”

Leonardin mukaan lukija lehteilee kirjaa etsien jälkiä henkilöistä. Siksi lukijalle olisi pyrittävä sellaisia tarjoamaan. Minua ainakin helpottaa tarinan alussa hypätä jonkun henkilön matkaan ja kerätä hänen kanssaan informaatiota. Tosin romaanissa Paul Cliffordkin siirrytään hyvin nopeasti henkilöihin tuon kuuluisan aloituslauseen jälkeen.

Ressun romaanit alkavat huonosti, mutta oikeasti siinä on kyse Ressun henkilöhahmosta, siitä, millainen on hänen elämänsä kirjoittajana. Ressun tarina kertoo tarinaa kurinalaisuudesta, luovuudesta ja pettymyksistä. Kerrankin kustantamo lähettää Ressulle kaksi hylkäyskirjettä: Yhden lähetettyä käsikirjoitusta varten ja yhden seuraavaa käsikirjoitusta varten. Ressu masentuu, mutta ei anna periksi, vaan kirjoittaa uudelleen: ”Oli synkkä ja myrskyinen yö.”

Viides myytti: Et voi aloittaa mistä tahansa

Kaisa Neimala ja Jarmo Papinniemi käsittelevät Aloittamisen taito -teoksessaan aloittamiseen liittyviä kirjoitusneuvoja. He toteavat, että sellaiset ohjeet ovat väärässä, kuten ”mene suoraan asiaan”, ”älä aloita repliikillä” tai ”jos ampaisee täyteen vauhtiin niin kuin tassunsa polttanut kissa, yleisö putoaa kärryiltä”. Heidän mukaansa aina voi aloittaa toisin ja silti hyvin. He kirjoittavat: ”Ainoa yleispätevä neuvo on: aloita. Aloita mistä tahansa.”

Hyvä neuvo.

Aloita.