Leijona lastenhuoneessa ja muita salapukuisia iltasatuja

Mainitsin eräässä blogiteksissäni, että keksin päästäni tyttärelleni iltasaduksi Kissa Leijona -tarinoita. Ja että nuo iltasadut ovat oikeasti salapukuisia tarinoita hänestä itsestään. Totesin, että olisi hauskaa tallentaa nuo yhteiset hetket, etteivät ne unohtuisi. Facebookissa kaverini Olli totesi, että mikset sitten tee niin. Totta. Hyvä kysymys. Sanoista tekoihin, samperi soikoon!

Iltasatuja hatusta

”Haluan kuulla tarinan Kissa Leijonasta, sanoi kolmivuotias tyttäreni kerran kesken Missä Puppe piileksii? -kirjan, jonka sivuilla oli iso leijona piilossa portaikon alla. Ehkä hän halusi käsitellä pelottavia leijonia mukavien kissojen kautta. Mietin tarinankertomis-asiaa, kun kääntelimme Puppe-kirjan sivut loppuun, sillä jotenkin tuntui aika hämmentävältä alkaa siinä yhtäkkiä keksiä tarinaa jostakin mitä kolmivuotias sai päähänsä.

”Mitä siinä tarinassa tapahtuisi?”, kysyin. ”Kuka muu siinä tarinassa voisi olla?” Kolmivuotias tiesi vastaukset ja kertoi ne nopeasti ja nauraen. Poopoo. Se on sen paras kaveri. Poopoo on apina.” Okei, ehkä pystyisin vetämään hatusta yhden pirskatin Kissa Leijona -tarinan, jos tämä varsin virkeän näköinen tyyppi suostuisi sitten nukahtamaan.

Kissa Leijonaapina roikkuu

Martin Luther Kingiltä kysyttiin kerran, että miten hän osaa sanoa juuri oikeat sanat saarnatessaan. Hän vastasi, että tärkeintä on vain aukaista suu ja sanat tulevat. Aukaisin suuni ja iltasadun sanat tulivat kivuttomasti. Kun eräässä kohdassa en keksinyt mitään sanottavaa, kysyin asiaa tyttäreltäni: ”Mitä sitten tapahtui? Mitä se sanoi? Mitä se teki?” Hän tiesi vastaukset. Itse asiassa kysymykseni saivat tyttäreni silmät loistamaan. Hän sai osallistua, esiintyä ja muokata tarinaa haluamaansa suuntaan.

Iltasatu: Alkutilanne, matka ja opetus

Muutaman illan jälkeen meille oli syntynyt jo tietty rutiini, kuten alun kysymykset: ”Mitä tässä tarinassa tapahtuisi? Mitä siinä voisi olla?” Sopivissa kohdissa tarinaa otin tyttäreni mukaan keksimään tapahtumia. ”Mitä sitten tapahtui?”, ”Mitä se vastasi siihen?” Yleensä tarinoissa on jokin matka ja ne päättyvät onnellisesti, selväsanaiseen opetukseen, kuten että tuntematon voi pelottaa, mutta kun ottaa asiakseen tutustua tuntemattomaan, voi saada uuden leikkikaverin:

Tyttäreni onkin leijona

Kun päiväkoti alkoi kesäloman jälkeen, tyttäreni oli ryhmän pienin. Hän pelkäsi ryhmän isoja  poikia. Hän ei suostunut kertomaan mitään muuta, eikä hän halunnut puhua asiasta. Illalla kerroin iltasadun. Siinä Kissa Leijona palasi kesän jälkeen päiväkotiin, jossa oli hurjan isoja kirahvin- ja strutsinpoikia.

kirahviistrutsi

Kun minä kerroin siitä, että pelkääminen oli ok, ja että päiväkodissa oli mukaviakin asioita, tyttäreni kertoi Kissa Leijonan heittävän limaa poikien päälle, antavan sähköiskuja ja laittavan heidät kaikki vankilaan. Joka tapauksessa tarina päättyi sanoihin, että vaikka välillä pelottaa, Kissa Leijonalla sykkii rinnan alla hurjan leijonan sydän. Ja kun leijona karjaisee, kirahvin- ja strutsinpojat lipittävät karkuun. Silloin tyttäreni karjaisi niin kovaa kuin keuhkoista lähti.

Kissa Leijona

Loppuiko isojen poikien pelko yhteen iltasatuun? Ei. Oliko se satu se, mitä siinä tilanteessa piti hänelle sanoa? En tiedä. Mutta ainakin saimme juteltua. Sain sanottua hänelle asioita, jotka ehkä olisivat muuten jääneet sanomatta. Sain purkaa sitä omaa riittämättömyyttäni, etten voi olla paikalla tyttäreni elämän jokaisella sekunnilla. Sain voimaannuttaa häntä edes pikkaisen.

Isin rakas yleisö

Tarinankertojana iltasaduissa on mahtavaa se, että tuntee yleisönsä hyvin. Kertomista helpottaa, että yleensä tarinassa on jokin pointti, oli se sitten tyttäreni huvittaminen tai jonkin vakavamman asian käsittely. Lisäksi on hauskaa, kun voi nähdä yleisönsä reaktiot. Kun jännittävässä kohdassa tytär piiloutuu peiton alle, voi muuttaa heti tarinankulkua. Kun tytärtä naurattaa sanaleikki, voi pysähtyä lypsämään siitä kaiken irti.

Kissa Leijona -tarinat tuovat vastapainoa tv:n ja iPadin nopeille tarinoille. Ääneen kerrotut tarinat ovat pitkiä ja hitaita, Ne vaativat yhdessäoloa. Niiden aikana pitää miettiä, tuntea, muistaa ja osallistua. Niiden aikana voi välittää lapselleen omia arvojaan, uskomuksiaan ja tietojaan. Niiden avulla voi käsitellä perheen tilannetta. Kun toinen tyttäreni syntyi, Kissa Leijona sai pikkusiskon, Katti Leijonan.

Yleensä Kisuli Leijona (isä), Kunkku Leijona (äiti) osaavat suhtautua Kissa Leijonaan sellaisella lämmöllä, hellyydellä ja viisaudella, johon en itse aina pysty, en ainakaan ennen kuin olemme viettäneet yhteisen tarinahetkemme. Kun tyttäreni koki vaikeaksi nukkua poissa kotoa, mummun ja vaarin luona, iltasatu päättyi Kunkku Leijonan sanoihin: ”Kun oppii nukkumaan toisissa vuoteissa, näkee koko maailman.” Ja hei, kun oppii kertomaan tarinoita lapselleen, näkee häneen maailmaansa.

Kissa Leijona ja robotti

Nyt minua kiinnostaa teidän kertomat iltasadut. Jos tekin sepitätte satuja lapsillenne, lähetelkää niitä tänne tekstin muodossa tai linkkejä äänitiedostoihin!

Kuvauksista kuvaukseen

Elokuvakäsikirjoitukseen kirjoitetaan minimimäärä kuvausta. Romaanikirjailija tekee lähes päinvastaisesti, hän on yhden ihmisen kuvausryhmä, jonka luotava kuvaamansa maailman jokainen piirre. Elokuvassa katsoja näkee ja kuulee tapahtumat, romaanissa kuvaus saa lukijan osallistumaan tarinaan kaikilla aisteillaan. Käsikirjoittajana minua kiinnostaa se, mitä kaikkea kirjailija pohtii kuvausta kirjoittaessaan.

Paikat on voitu suunnitella vaikuttamaan ihmisiin. Baarit on suunniteltu rentoutumispaikoiksi tai iskupaikoiksi, kirkot julistamaan Jumalan suuruutta ja kaupat herättämään ostajan mielihaluja. Esimerkiksi kerran kiersin supermarkettia tunnin, kun haistoin tuoreen leivän tuoksun. Kaupasta ei löytynyt tuoretta leipää, eikä siellä todennäköisesti edes pystytty lämmittämään leipää. Fiktiossakin yhtenä tavoitteena voi olla se, että kirjoittaja suunnitelee paikat vaikuttamaan henkilöhahmoon.

Merkittävät paikat

Kirjailija Annie Proulx on puhunut paikkojen merkittävyydestä tarinoissaan. Proulx’in Laivauutisissa päähenkilö Quoyle menee ensimmäistä kertaa Newfoundlandiin, josta hänen perheensä on lähtöisin. Quoyle, joka on kokenut itsensä joka paikassa isoksi ja kömpelöksi, huomaa heti saarelle tultuaan, että hänen ruumiinrakenteensa sopii oivallisesti tuulisiin olosuhteisiin. Yhtäkkiä hän ei enää olekaan iso ja kömpelö, vaan hän loksahtaa maisemamaan kuin avain lukkoon.

Laivauutisia kansiRuotsinsuomalaisten lippuKarjalan vaakuna

Minulle on käynyt jokseenkin samalla tavalla kahdesti. Olen syntynyt Ruotsissa ja siksi olen kokenut itseni Ruotsissa suomalaiseksi ja Suomessa ruotsinsuomalaiseksi. Kun paluumuutimme Suomeen, solahdin Suomeen ja suomen kieleen kuin avain lukkoon. Kaikki puhe ympärilläni muuttui sillä sekunnilla ymmärrettäväksi ja oleminen helpottui.  Alkuperäni takia kuvittelin kuitenkin olevani sekä maaton että juureton.

Sitten melkein kolmekymmentä vuotta myöhemmin sukuni teki bussimatkan rajantakaiseen Karjalaan. Kävimme vanhoilla kotitaloilla ja viimeisenä talossa, jossa äitini on syntynyt. Yhtäkkiä kaikki alkuperääni liittyvät hahmottumattomat tarinat, paikat ja ihmiset löysivät taianomaisesti muodon ja sijainnin. Kaikkeen siihen, mikä oli vuosikausia leijallut selvittämättömänä ympärillä, tulikin yllätäen järkeä. Juureni tulivat näkyviin.

Kotitalo KarjalassaKotitalo Karjalassa 2Äidin synnyinkoti

Kumpikin kokemus on ollut niin merkittävä minulle, että haluan kirjoittaa niistä tarinoita. Toisinaan voi ollakin hyödyllistä pohtia sitä, mitkä olleet minulle merkittäviä paikkoja. Sen jälkeen voi siirtyä miettimään, mikä on tarinani kannalta merkityksellinen paikka. Mitä tapahtumien kuvaus kyseisessä paikassa tarkoittaa tarinan ja henkilöiden kannalta? Miten kuvauksella on toimeenpaneva vaikutus romaanissa?

Paikka esteenä

Paikka  voi synnyttää henkilölle esteen, tuntemuksen tai ajatuksen, jotakin, jota henkilön on vastustettava, kannatettava tai koettava. Paikka voi asettaa henkilön johonkin tilanteeseen, samaan tapaan kuin tarinan henkilötkin. Esimerkiksi kun me muutimme Haningesta, Ruotsista Suomeen Lohjalle, muutin samalla keskelle ylätalon ja alatalon pihasotaa.

HaningeRuotsin lippu Lohja Suomen lippu

Koulumatkat oli kuljettava varoen, ettei kohtaisi alatalon poikia, vihollista. Kaikesta sotatoimista huolimatta tutustuin yhteen alatalon poikaan ja hänen siskoonsa. Meistä tuli salaisia ystäviä. Sitten joku alatalolainen näki meidä yhdessä. Ylätalon päällikkö otti vangiksi salaisen ystäväni ja pakotti minut lyömään häntä varmistaakseen joko lojaalisuuteni tai rangaistaakseen minua. Ennen löyntiä salainen ystäväni kuitenkin supisi: ”Lyö ohi ja mä feikkaan loput.” Hämäyksemme meni täydestä ja ”nyrkistä” saanut ystäväni vieri näyttävästi pienen mäen alatalon pihaan.

Henkiilöillä voi olla voimakkaita mielipiteitä paikasta. Kenelle se kuuluu? Mikä on hyvää paikassa? Mitä henkilön mielestä pitäisi muuttaa paikassa? Samaan tapaan voi asunnottomien asuntolan rakentaminen olla kannatettavaa moraalisesti, kunhan sitä ei rakenneta omalle asuinalueelle. Lapset ovat ihanan seikkailullisia, kunhan naapurin vuokratalon lapset eivät seikkaile oman taloyhtiön pihalle leikkimään.

Muutoksen kuvaaminen

Paikka värittyy ajatusten ja tunteiden kautta. Kun ensimmäisen lapseni syntymän jälkeen, menin ensimmäistä kertaa saunomaan Café TinTin Tangon saunaan ja jätin pikkuisen pesuhuoneeseen kopassa nukkumaan. Muistan saunasta vain sen, kuinka huolestuneena tähyilin koko ajan huurtuneen lasioven etsien merkkejä heräämisestä sekä kuuntelin kahvilan hälinää erottaakseen heti ensimmäisen merkin itkusta.

Kun ajatukset ja tunteet vaihtuvat, paikka näyttäytyy erilaiselta. Esimerkiksi kun 18-vuotiaana pääsin armeijasta lomille, näkymät auton ikkunnassa olivat aina iloisia ja riemukkaita. Loman päätyttyä sama reitti takaisin kasarmille oli synkkä ja masentava. Samaan tapaan tarinoissakin voi kertoa tilanteesta ja henkilöstä palaamalla samaan paikkaan myöhemmin ja näyttää, mikä on muuttunut.

Valmisteilla olevassa romaanikäsikirjoituksessani kuvaan, mikä oli karjalaisten evakkojen kokemus maisemista heidän lähtiessään evakkoon. Samaan hengenvetoon näytän, miltä maisemat vaikuttavat pitkän poissaolon jälkeen. Muutoksen kuvaamisella voi välttyä staattisuudelta tai asioiden listaamiselta. Lisäksi hahmojen henkilökohtainen side tekee kuvaamisesta tärkeämpää.

KauppaNeilikka

Kun vuosien jälkeen käväisin Lohjalla, lapsuuteni kotikaupungissa, suuri ala-aste olikin pieni ja matala rakennus. Muistin sen, mitä lapsena ajattelin kiusaamisesta koulun vessoissa, pakkosyömisestä ruokalassa tai verenmakuisesta polttopallosta liikuntatunnilla. Samalla ajattelin tapahtumista kokemuksen tuomalla ”viisaudella”. Päässäni paikka värittyi lapsen ja aikuisen näkökulmilla. Kun kirjoitan jonkin paikan tarinaan, mietin aina voiko sitä käyttää uudestaan ja onko jokin muuttunut henkilön tavassa katsoa kyseistä paikkaa.

Kuvaus voi tapahtua myös kahden täysin eri henkilön näkökulmasta. Tällöin kuvaukseen voi syntyä mielenkiintoinen ristivalotus, koska henkilöillä on todennäköisesti erilaiset arvot, mielipiteet ja tunnetilat. Muutos ja vertailu voivat tuottaa kuvaukseen tarvittavaa dynaamisuutta, jännitettä ja tiettyä vaihtelua.

Kolme yksityiskohtaa

Stephen King kirjoittaa teoksessaan Kirjoittamisesta, ettei kuvauksessa ole aina kyse siitä, kuinka kuvataan, vaan monesti kyse on siitä, kuinka paljon kuvataan. Liian ohut kuvaus jättää lukijan hämmentyneeksi ja likinäköiseksi. Liiallinen kuvaus hautaa lukijan yksityiskohdillaan ja kuvillaan. Kingin mukaan hyvä kuvaus koostuu muutamasta hyvin valitusta yksityiskohdasta.

Stephen King KirjoittamisestaStephen King On Writing Stephen King On Writing

King kertoo, että kun hän halusi kirjoittaa kohtauksen New Yorkissa sijaitsevaan lempiravintolaansa, neljä asiaa putkahtivat mieleen: (a) baarin hämäryys ja takaseinän peilin kirkkaus. (b) sahanpuru lattialla, (c) sarjakuvakarikatyyrit seinällä sekä (d) paistuvan pihvin ja kalan tuoksu. Kingin mukaan enempää ei tarvita kohtauksen kirjoittamiseen. Tärkeää on tarinan kertominen, eikä paikan kuvaaminen.

Kingin mukaan yleensä ensimmäisenä mieleen nousevat yksityiskohdat ovat toimivimpia. Ne ovat jääneet mieleen ja ne jäävät ehkä sen takia myös lukijan mieleen. Kun kirjoitan, niin minusta itsestäni on hauska ajatella paikka kahdesta näkökulmasta, turistin ja paikallisen. Jos olen turisti, mitkä kolme yksityiskohtaa huomaan. Entä jos olen paikallinen, mitkä sitten. Lopuksi pohdin, mitkä kolme yksityiskohtaa ovat sellaisia, jotka vain henkilöhahmo voi huomata ja palvelevatko ne tarinankerrontaa.