Ennakkotutkimus eli opettele lentämään pienkonetta

Olen tehnyt ennakkotutkimusta niin tietokirjoja kuin fiktiotarinoita varten. Hämmästyttävää siinä on se, että kirjoittaminen nostaa esille merkillisiä kysymyksiä, kuten kuinka kauan kestää kulkea sairasjunalla Kokkolasta Sortavalaan tai voiko paperista valmistetuilla kengillä tarpoa pitkiä matkoja? Vastauksien eteen täytyy tehdä tutkimustyötä.

Lukeminen, opiskelu, jalkautuminen kentälle, ihmisten haastattelu ja uusien taitojen oppiminen ovat mukavaa vaihtelua kirjoitustyölle.

Helppo tapa

Fiktiota kirjoittaessa helpoin tapa tehdä ennakkotutkimusta paikasta tai aikakaudesta on googlata paikan kuvia tai lukea lähikirjastossa löytyvä materiaali kyseisestä paikasta. Historiaopuksien lisäksi voi olla hyödyllistä perehtyä alueesta kirjoitettuihin matkakirjoihin. Vanhentuneet matkaoppaat voivat tarjota mielenkiintoisen ajankuvan.

Moskova ja Leningrad

Karttojen tutkiminen (ja piirtäminen) auttaa hahmottamaan kuvauksen kohdetta. Minä vierailen toistuvasti Google Earthissa. VirtuaaliViipuri tarjoaa www-ympäristön siitä, millainen Viipurin kaupunki oli syyskuussa 1939. Tai jos kirjoittaa keskiaikaisesta Pariisista, voi vierailla virtuaalisesti mallinnetussa Paris 3D:ssä.

VirtuaaliViipuri Paris 3D

Vaikea tapa

Jotkut kirjoittajat valmistava niitä ruokia, joita henkilöhahmot syövät teoksessaan. Toiset ottavat lentotunteja kirjoittaakseen uskottavasti pienlentokoneella lentämisestä.

Suomalaista sukujuuria omaava amerikkalainen kirjailija Jean M. Untinen-Auel, jääkauden aikaiseen Eurooppaan sijoittuvan Maan lapset -kirjasarjan kirjoittaja, hankki henkilökohtaista kokemusta vierailemalla niillä paikoilla, joista hänen kirjansa kertoo. Toki hän myös keskusteli aikakauteen erikoistuneiden huippututkijoiden kanssa.

Mutta voidakseen kirjoittaa uskottavasti Luolakarhun klaanin Untinen-Auel osallistui selviytymistaidon kurssille. Hän oppi sytyttämään tulen, kuten kivikaudella, valmistamaan työkaluja sekä selviytymään ulkona pakkasella.

Luolakarhun klaani

Tarinan jälkeinen ennakkotutkimus

Kaikki ennakkotyö on yleensä hyväksi, mutta sen olen tajunnut, että aluksi on hyvä tehdä vain sen verran ennakkotyötä, että pystyy kirjoittamaan oman tarinan auki. Perustietojen verran. Toista versioita kirjoittaessa voi sitten tehdä lisää ennakkotutkimusta, koska silloin tarina jo itse paljastaa, mihin asioihin oikeasti kannattaa kiinnittää huomiota.

Toisinaan sitä tempautuu ennakkotutkimuksen vietäväksi. Ennakkotutkimuksen nimissä olen katsonut yhden viikon verran ja kahdeksan tuntia päivässä American Idolia, pelannut saman verran Max Paynea sekä käynyt Tangomarkkinoilla tanssimassa. Ennakkotutkimus on ollut joissain tapauksissa liiallista, mutta se on ollut samlla perusteellista ja ennen kaikkea vietävän hauskaa.

Miten sinä teet ennakkotutkimusta? Mikä on älyttömin ennakkotutkimuksen nimissä tekemäsi juttu?

8 thoughts on “Ennakkotutkimus eli opettele lentämään pienkonetta

  1. Minä kirjoitan näyttämölle, ja prosessin pisin – ja hauskin – vaihe on usein taustatyön tekeminen. Ajattelen, että taideteoksen tekemisen täytyisi aina olla (ainakin itselleni) tutkimusmatka, jonka lopputulemaa en vielä tiedä. On turha käyttää vuoden-kolmen vuoden ajan energiaa näytelmän kirjoittamiseen aiheesta, josta jo etukäteen tietää kaiken, ja pyöriä siis omien turvallisuusrajojensa sisäpuolella. On vaarallista, jos oma jännitteinen suhde teokseen on jo etukäteen kuollut, eikä mitään itselle (eikä siis muille) tuoretta ja yllättävää synny. Taustatyö on siis minulle olennaisen tärkeää. Yleensä minua alkaa kiinnostaa aluksi jokin havainto maailmasta, johon minulta löytyy myös henkilökohtainen suhde, joka herättää tunteita. Taustatyönä alan selvittää aluksi tätä tunnesuhdettani ilmiöön tai asiaan, ja yleensä kirjoitan assosiaatiotekniikalla pari-kolme kuukautta materiaalikelaa maastosta tai aiheesta, joka minua kiinnostaa. Tästä syntyy yleensä n. 100-200 liuskaa materiaalia. Tätä luetutan luotetulla kollegallani, ja puhumme siitä mitkä havainnot hänessä resonoivat. Saan tietoa siis siitä, mikä ajattelussani on tunnistettavaa ja muille kuumaa, ja ovatko kuumat kohdat samoja kuin itselläni. Tämän jälkeen aihe on usein tarkentunut esimerkiksi muutamaksi kysymykseksi. Alan lukea teoksia aiheesta tai maastosta, katsoa dokumentteja, etsiä kaikkialta (kirjoista, netistä, kirpputoreilta) kuvia, jotka tuntuisivat liittyvän maastooni. Kuvat ovat olennaisia työskentelyssäni, koska hahmotan koko ajan teosta tilaan, näyttämölle. Tässä olen huomannut työskenteleväni hieman samoin kuin jotkut tuntemani lavastajat. (Jos ohjaan itse teoksen, voin tässä vaiheessa jo tehdä yhteistyötä luotetun lavastajan kanssa, ja sekös onkin mahtavaa!) Taustatyön loppumetreillä usein haastattelen asiantuntijoita, aikakauden kokeneita ihmisiä tms. Haastattelut jätän yleensä taustatyövaiheen loppumetreille, koska on olennaista, että osaan suunnata kysymykset oikein. Täytyy siis olla jo jotain tietoa siitä, mitä olen tekemässä, etteivät haastattelut jää epämääräsiksi ja yleiselle tasolle; kohtaamisiksi jotka voivat sinänsä olla kivoja, mutta joista ei työlle sinänsä ole hyötyä. Seuraavaksi olen menossa haastattelemaan Suomen puolustusvoimain komentajaa.🙂 Taustatyö voi olla osittain päällekkäistä jo varsinaiselle kirjoittamisprosessille.
    Tämä on kiinnostava aihe, olisi kiva kuulla kommentteja muilta!

    (Anders, oliko se sinun kanssasi, kun seikkailin ”sokeana” Helsingissä Saramagon Kertomus sokeudesta-dramatisointia varten??)

  2. Tuohan on todella mielenkiintoista. Noin minäkin alan tekemään. Tosi hyvä tapa tehdä. Kiitos!

    Ja olin se minä! Halusit viettää aikaa sokeana voidaksesi dramatisoida sen, miltä se tuntuu, kun on sokea. Teimme sinulle aurinkolasit, joista ei näkynyt mitään läpi, mutta jotka näyttivät ulospäin tavallisilta aurinkolaseilta. Oliko sinulla valkoinen keppi? Menimme ulos ja törmäsit katukiveen (sori, unohdin sanoa ja ohjata sua). Sitten menimme ratikkaan ja törmäsit kuljettajan koppiin (sori taas). Se näytti hauskalta, mutta kukaan ratikassa ei kohteliaana nauranut. Menimme katsomaan näytelmää. Sinä kuuntelit. Sitten me kävimme oluella ja jouduin hylkäämään sut naisten vessan ulkopuolelle, mutta joku ystävällinen sielu oli auttanut sinua sisällä. Palatessamme säikähdit valtavasti kovaa ja äkillistä ääntä, joka tuli vain rullalaudasta. Ja kaikki tämä auttoi sinua dramatisoimaan näytelmän paremmin, eikö totta?

    • Näin se oli! Ihmiset alkoivat vessassa auttaa minua todella ystävällisesti. Sen jälkeen törmäsin rullatuolipotilaaseen, ja hän ja hänen avustajansa katsoivat, että minun kulkuni oli hankalampaa, joten päästivät ensin. Tässä alkoi tulla eettiset kysymykset vastaan, koska minä vain näyttelin, mutta ihmiset todella tekivät parhaansa luullessaan auttavansa sokeaa. Tämä mietitytti paljon jälkikäteen, ja itse asiassa tuossa piilee kiinnostava aihe. (Lars von Trierin Idiootit tulee mieleen.)
      Tempaus olisi ollut älytön tehdä vain sen vuoksi, että dramatisoin näyttämölle romaania, jossa on sokeita henkilöitä. Koko dramatisoinnin keskeinen idea kuitenkin kulki sokeuskokemuksien kautta. Romaanissa eri henkilöiden puhe on erotettu toisistaan vai pilkuilla, se on hengästyttävää virtaa, ja tuottaa paikoin lukijalle itselleen kokemuksen sokeudesta (aika hienoa, tekstin keinoin!) Lukijana kysyin alati, että kuka nyt puhuu. Ja onko sillä väliä. Lopulta oli väliä vain sokean joukon suunnalla ja selviytymisellä. Romaanissa johtajana on yksi ainoa näkevä, silmälääkärin vaimo. Mietin, miten tämän näkökulman ja niiden vaihtelun saisin siirrettyä näyttämölle. Dramatisoinnin ydintä oli lopulta ratkaisu, että jos näkevä lääkärinvaimo on paikalla, yleisökin näkee. Tämä henkilö on meidän kaikkien silmät. Jos hän ei ole paikalla, laskeutuu pimeys, ja vain kuulemme tapahtumat. Idea syntyi nimenomaan sokeuskokeilusta, ja oli mielestäni romaanin hengessä tehty perusteltu ratkaisu. Eri asia on sitten, miten näyttämötoteutus toimi valtaisassa salissa, jota ei saatu kunnolla pimennettyä…
      Olipa hauskaa muistaa tämä seikkailumme!🙂

  3. Again, tosi mielenkiintoista! Kaikki palautuu hiljalleen mieleen! Minäkin mietin jälkikäteen, että tehtiinköhän me nyt ihan oikein. Etenkin kun ihmiset olivat niin ystävällisiä, huomaavaisia ja auttavaisia. Joka tapauksessa mielenkiintoinen dramaturginen valaisuratkaisu siitä syntyi!

    Tuli mieleen toinen Trierin elokuva, Dancer in Dark, ja sen alussa olevat väriläikät, jotka vain jatkuvat ja jatkuvat ja sitä odottaa kipeästi näkevänsä jotain muuta kuin niitä väriläikkiä. Siinä sitä samastuu päähenkilöön, joka ei näe.

    (P.S. Luen teidän Jumalainen näytelmä -kirjaa hiljalleen eteenpäin ja tosi mielenkiintoista!)

    • Juu, ja se ei ollut pelkkä näyttämöllinen valaisuratkaisu, vaan vaikutti tekstin dramaturgiaan.
      Nythän mie kuule kertakaikkiaan sain tästä keskustelusta tilanne-idean seuraavaan juttuuni, hihihihi…

      Tuo VirtuaaliViipuripa onkin hieno linkki ja vinkki, sille olisi ollut mulla jo aiemmin käyttöä. Kiitos!

      Kiva jos Jumalaisessa näytelmässä on resonoivia juttuja. Mä olen ikionnellinen ja ylpeä kaikkien tekijöiden panoksesta ja heittäytymisestä siinä!

      Sulla on tosi hyviä aiheita tässä blogissa, olen monesti miettinyt, että tuohon kyllä vastaan, kun ennätän. Edelleen mietin mm. niitä itseä muuttaneita teoksia, ja käyn sisäistä dialogia just siitä, että MUUTTIKO joku teos minua todella vai oliko se vain ”vaikuttava”. Mutta siitä ehkäpä lisää tuonnempana sen postauksen alla!

  4. Joo, sori, olin vähän epäselvä. Sitä mä just tarkoitin, että se ratkaisu vaikutti dramaturgisesti koko tekstiin! Ja hyvä, että tästä keskustelusta syntyy vielä teatteria!

    Ja joo, olen tarponut VirtuaaliViipuria niin paljon, että olisi varmaan ollut helpompi matkustaa Viipuriin vanhan kartan kanssa.

    Toivon mukaan ehdin lukea teidän kirjanne tässä ja jos tilanne tarjoutuu, niin yritän vielä blogatakin siitä! Se on mainio!

    Mielenkiintoista olisi vielä pohtia niitä näytelmiä ja pelejä, jotka ovat muuttaneet itseä. Kai sellaisiakin on!

  5. Työnnän tähän samaan ketjuun muun asian kanssa: jos huvittaa vastailla haasteeseen, niin löydät sen blogistani🙂.

Kommentointi on suljettu.