5 elokuvaa, jotka muuttivat maailmaa

Lauantaina tuli telkkarista Lyhyt elokuva tappamisesta. Kielowskin elokuva murhasta ja kuolemantuomioista johti Puolassa yhteiskunnalliseen keskusteluun, jonka seurauksena  Puola kiesi kuolemantuomion. Elokuva muutti maailmaa.

Kun aikaisemmin bloggasin kirjoista, jotka muuttivat minua, niin nyt jäin miettimään sitä, että mitkä elokuvat ovat muuttaneet maailmaa.

Kolme tähän listaan päätyneistä elokuvista on muuttanut maailmaa huonompaan suuntaan ja kaksi parempaan. Yhteistä tuntuu olevan synkkyys ja diktaattorit.

1. Kansankunnan synty

D. W. Griffithin kovasti rasistinen elokuva ihannoi Ku Klux Klaania. Elokuvassa valkohuppuiset klaanilaiset ryntäävät pelastamaan valkoisia mustilta. Filmi elvytti jo kuolemassa olleen järjestön, joka haali elokuvan voimalla riveihinsä miljoonia uusia jäseniä.

Elokuva synnytti maanlaajuisen rasistisen reaktion tummaihoisia vastaan, esimerkiksi kansalaisoikeuksia rajoitettiin ja lynkkaukset yleistyivät. Seuraavalla elokuvallaan Suvaitsemattomuus Griffith yritti parantaa tilannetta, mutta leffa floppasi.

Kansakunnan synty ei ole onneksi kestänyt aikaa. Se tuntuu erittäin hitaalta ja asetelmalliselta. Mutta elokuvan vastaanotto saa silti miettimään elokuvantekijän ja kirjoittajan vastuuta välittämästään maailmankuvasta.

2. Tahdon riemuvoitto

Miltä tuntuisi tehdä elokuvaa, jos saat lähes rajattoman budjetin, mutta lavastajasi on natsi-Saksan pääarkkitehti Albert Speer ja sekä tuottajasi että päähenkilösi on Adolf Hitler?

Leni Riefenstahlin elokuva kertoo Saksan kansallissosialistisen työväenpuolueen puoluekokousta Nürnbergissa vuonna 1934. Elokuva oli esikuva sitä seuranneille propagandaelokuville ja sen sanotaan käännyttäneen massoittain saksalaisia ja jopa myös ulkomaalaisia Adolf Hitlerin puolelle.

Elokuva avasi ainakin minulle millaisen liikehdinnän ja yhtenäisyyden tunteen natsit saivat aikaan maailmansodan repimässä Saksassa. (Ja ymmärtämään paremmin ajan muotia, sillä enemmän kuin yhdellä oli Hitler-viikset.)

Tahdon riemuvoitossa tuhannet ja tuhannet ovat samaa mieltä asiasta kuin Hitler, joten aikalaisista sosiaalinen todiste on ollut varmasti aika huikea. Sukupuolinäkökulmasta huomattavaa on se, että puoluekokouksessa miehet pitävät puheita miehille, miehet marssivat ja miehet tekevät urheiluharjoituksia. Naisia näkee vain kotien ikkunoissa ja katujen varrella hurraamassa Hitlerille.

Kirjallisuuden puolella Olavi Paavolaisen teos Kolmannen valtakunnan vieraana on ehkä samankaltainen harvinainen kuvaus natsi-Saksan tapahtumsta sen sisältä käsin.

 3. Taistelu Algeriasta

Gillo Pontecorvon elokuva kertoo sekä Algerian vapaustaistelijoista että heidän pyrkimyksiä vastustavista ranskakalaisista. Elokuva radikalisoi 1960-luvun vasemmistoa ja muun muussa Mustien pantterien ja IRA:n sanotaan käyttäneen sitä eräänlaisena taisteluoppaana. Vielä muutamia vuosia sitten Yhdysvaltojen armeijan kerrottiin opettaneen elokuvan avulla joukoilleen, mitä odottaa ja miten toimia miehitetyssä Irakissa.

Arabikevään takia elokuva tuntuu ajankohtaiselta vieläkin. Jännää filmissä on se, että kumpikaan osapuoli ei ehkä sitten kuitenkaan tunnu pahemmalta kuin toinen. Toki kidutusta käyttävät, ranskalaiset kolonialistit on ajettava pois, mutta vapaustaistelijoiden pommit kohdistuvat siviiliväestöön, kuten esimerkiksi jäätelöä nuoleskelevaan lapseen ja tanssiviin nuoriin.

4. Katumus

Georgialaisen Tengiz Abuladzen elokuva Katumus kertoo diktaattorista, joka on Stalin, Hitler ja Mussolini samassa paketissa. Kun diktaattori kuolee, hänet toistuvasti kaivetaan haudastaan ja asetetaan puuta vasten seisomaan. Sitten kaivamista tehnyt henkilö jää kiinni, joutuu oikeuteen ja seuraa yli tunnin kestävä takauman, jossa näytetään diktaattorin hirmuhallinto.

Mihail Gorbatshovin ansioista elokuvaa näytettiin ympäri Neuvostoliittoa. Elokuva oli enemmän kuin hitti, se oli ilmiö. Samalla se auttoi neuvostoliittolaisa menneisyyden käsittelyssä ja Perestroikan kehittymiseen.

Elokuva sisältää paljon kaikkea, esimerkikksi genre tuntuu vaihtelevan tragediasta komediaan ja melodraamasta unijaksoista syntyvään surrealismiin. Joka tapauksessa ideologisesti elokuvassa ovat vastakkain totalitarismi ja uskonto. Ehkä elokuva näyttää Neuvostoliiton suuren kertomuksen, yhteiskunnan ajautumisen totalitarismiin, ja ehkä elokuva oli siitä syystä tärkeä elokuva neuvostoliittolaisille.

5. Lyhyt elokuva tappamisesta

Viimeisenä listalla on blogitekstin alussa mainittu elokuva. Kielowskin ja Piesiewiczin käsikirjoittama elokuva on hienosti ajateltu rinnastus. Kun murha ja kuolemantuomio rinnastetaan toisiinsa, ja kun elokuva vielä pohjautuu yhteen kymmenestä käskystä ja kohteena on katolinen maa, sen täytyy herättää ajatuksia kuolemantuomiota vastaan.

Lisäksi elokuvan vihreä visuaalinen ilme tuntuu sanovan, että kaikki paikat ovat myrkyttyneet ja homeessa. Yhteiskunta on homeessa, kunnes lopussa sitä tajuaa, että ehkä vihreys liittyikin metsään, jossa murhaajan kuollut sisko tykkäsi kävellä.

Lars von Trier saattoi yrittää samaa Yhdysvaltojen suhteen Dancer in the Darkilla kuin mitä Kielowski saavutti Puolan suhteen. Mitä Trier sitten tarkoitti tai ei tarkoittanut, niin toivottavasti Dancer in the Dark ja muut elokuvat yrittävät jatkossakin muuttaa maailmaa parempaan.

Mitkä elokuvat ovat sinusta muuttaneet maailmaa? Entä ovatko jotkut elokuvat ovat muuttaneet sinua?

8 thoughts on “5 elokuvaa, jotka muuttivat maailmaa

  1. Nykyisessä tietotulvassa saisi olla melko vaikuttava teos, jotta sen kehtaisi sanoa muuttaneen koko maailmaa. Vanhemmista teoksista en osaa sanoa, kun olen nähnyt ne ”klassikoina”. On vaikea kuvitella näkevänsä kymmeniä vuosia vanha elokuva sen ajan ihmisten silmin. Riippuu tietty, mikä lasketaan maailman muuttamiseksi. Jokajouluinen Talvisota varmasti aivopesee tavalla tai toisella, Indiana Jones on aiheuttanut arkeologia-buumin ja Vuosi nuoruudestani teki ainakin hetkeksi mielenterveysongelmista lähes haluttua tavaraa.

    En voi sanoa että mitään elokuva olisi muuttanut minut täysin, mutta useat hienot elokuvat ovat vaikuttaneet maailmankuvaani tavalla tai toisella. Ja mitä enemmän maailmaa näkee, sitä vähemmän tuntuu että yksittäinen teos voi potkia. Noin 12-vuotiaana ihastuin Top Secret!-komediaan, josta tykkään salaa yhä vieläkin. Vuonna 1998 olin 13 ja näin Pelastakaa sotamies Ryanin ja Veteen piirretyn viivan. Ne kertoivat jotain, mitä historian oppitunnit eivät osanneet kertoa.

    Myöhemmin näkemiäni vaikuttavia elokuvia ovat ainakin: Magnolia (Paul Thomas Anderson), Happiness (Todd Solondz), Departures (Yôjirô Takita), Baraka (Ron Fricke), Songs from the Second Floor (Roy Andersson), Eternal Sunshine of the Spotless Mind (Michel Gondry), Monty Python and the Holy Grail (Terry Gilliam), Saksikäsi Edward (Tim Burton) ja Synecdoche, New York (Charlie Kaufman) sekä useat dokumenttielokuvat kuten Fahrenheit 9/11 (Michael Moore) ja The Cove (Louie Psihoyos).

    Se, että teen stop motionia, on pitkälti The Nightmare Before Christmasin ja Coralinen (Henry Selick) sekä Mary and Maxin (Adam Elliot) syytä. Esim. Rankin/Bassin tuotanto ja Harryhausenin työt ovat hyvää materiaalia opiskelun ja yleissivistyksen kannalta, mutta en kyllä voi sanoa nauttivani itse teoksista.

    Vanhempiin teoksiin (1900-1970) olen perehtynyt lähinnä vasta av-opiskeluvuosina. Tätä tutustumista on ehdottomasti helpottanut vanhojen elokuvien uudet bluray-julkaisut. Niihin teoksiin en halua sen koommin tässä puuttua.

  2. Kiitos kommentistasi, Jani. Tuli mieleen siitä, että eikö Top Gunilla ollut jotakin vaikutusta siihen, että Yhdysvatlojen armeijaan liittyi kasapäin lisää porukkaa. Tosin armeija taisi olla mukana avokätisesti produktiossa mukana. Mielenkiintoista oli se, että Persianlahden sodan aikana Top Gunin taistelukohtausten suunnittelijoita oli ilmeisesti mukana valmistelemassa videopätkiä täsmäiskuista, joita sitten levitettiin suurelle yleisölle.

    Minua henkilökohtaisesti ainakin muutti vuosia sitten näkemäni dokumentti (en tietenkään muista nimeä) siitä, miten pikaruokaketjun ruokia valmistetaan tehdasmaisesti. Järkytyin, kun näin salaa kuvattua materiaalia siitä, kun pienet elävät tiput liukuivat hihnaa pitkin kohti silppuria. En ole syönyt pikaruokaa sen jälkeen.

    Tuo sinun blogisi on kyllä kiinnostava. Hauskaa pystyä seurata animaatioelokuvan tekoprosessi läpi. Tekemisen iloa siihen!

    • Juha Jokela kysyi ja kyseenalaisti tämän kiinnostavan artikkelin äärellä http://www.teatteritanssi.fi/4808-helppo-demokratia-ja-hankala-todellisuus/ että kokeeko sitä todella itsessään muutoksen aina vain uuden äärellä: uuden näkökulman, idean, ajatuksen. Onko sellaisella taiteella merkitystä, joka näyttää sen, minkä jo tiesin tai tiesimme, jonka ääressä todeta, että noinhan se just on.
      Minä ajattelen, että ehkä olennaista on uusien näkökulmien lisäksi välillä tunnistaa jotain, joka on itsessä sisällä jossain muodossa, mutta ehkä vielä ääneen lausumattomana. Tai että yhdessä tunnistetaan teoksen äärellä, että just noin on asiat. Tämä voi muuttaa maailmankuvaa tuomalla omaan ja yhteiseen tietoisuuteen asioita, jotka olisi syytä havaita tarkemmin. Ainakin tässä on muutoksen siemen.
      Jokelan Patriarkka-esityksessä on kohta, jossa kiusallisen suorapuheinen miniä sanoo ”patriarkalle”, eli perheen rehentelevälle kunkulle, jonka sata kertaa kuulluille alistaville jutuille on aina pakko nauraa, yhtäkkiä suorat sanat. Minun teki mieleni nousta penkistä ja ylös ja huutaa, että niin just saatana! Siinä hetkessä tajusin, että minussa on patoutuneita tunteita tuonkaltaisia henkilöitä ja tilanteita kohtaan, mutten ikinä uskalla itse tehdä asialle mitään. Tunnistin tutun tilanteen, ja tämän jälkeen olen itse yrittänyt olla tilanteissa omille tunteilleni ja muille rehellisempi. Olla alistumatta kaikenlaiseen vaan siksi, että se on tapana.

      Mutta elokuvaan: ainakin Klimovin Come and see muutti minua. Se puhkaisi minulla ”jonkinlaisen ymmärtämisen kalvon”: tiesin, että satoja, ellei tuhansia kyliä tuhottiin erittäin raa´asti juuri sillä tavoin II Ms:n aikana. Elokuvan vahva näkökulma kuitenkin auttoi minua sisäistämään tämän asian. Se todisti minulle lopullisesti tapahtumia Euroopan historiasta. Aloin kiinnostua eri tavalla ulkopolitiikasta, ja myös huolestua maailmasta. Elokuva toi ymmärrystä, mutta myös taakan. Se kummittelee mielessäni välillä edelleen, se on todempi kuin tv:n päivittäiskuvat. Tämä johtunee osittain juuri elokuvan vahvasta näkökulmasta.

      Toinen minua muuttanut elokuva on Tarkovskin Peili. Vaikeassa elämäntilanteessa se palautti uskoni taiteen ja elämän kauneuteen, pyhyyteen ja salaperäisyyteen. Elokuva tekee minut onnelliseksi. Ei vähäistä.

      Lapsuudesta muistan animaatiosarjan Jagi ja Nuga. Itkin päiväkausia, kun karhunpentujen äiti ammuttiin. Äitini yritti selittää, että se oli pakko ampua, koska se uhkasi ihmisen henkeä. Minä ajattelin vihaisena, että ihminen (joka taisi olla metsästäjä) olisi saanut kuolla mieluummin. Karhuemo suojeli poikasiaan, mutta ihminen tuli pahoissa aikeissa sen reviirille. Tämän jälkeen näin ihmisen toiminnan luonnossa eri tavoin kuin aiemmin. Joskus uusi ymmärrys tulee yllättävää kautta.

      (Mä olen saikulla ja kirjoittelen näköjään nyt joka palstalle…🙂 Mutta kiva kirjoittaa. Vähän niin kuin lepäilyä eikä työntekoa lainkaan, mutta läheisistä asioista keskustelemista kuitenkin! Virkistävää.)

  3. Toivon, että saikkusi on pitkä! Ja että kirjoitat tänne kaiken aikaa!

    Ja tuo sinun vastauksesi on itse asiassa tosi hyvä vastaus Jokelan artikkeliin. Draamalla on arvokas kyky yhdistää meidän omia kokemuksiamme, tunteitamme, uskomuksiamme ja aikomuksiamme meihin itseemme.

    Jotenkin kyllä haluaisin olla Jokelan kanssa samaa mieltä taiteen suhteen, vaikka en ole varma siitä, onko taiteella demokraattista tehtävää tai täytyykö sen lähtökohtaisesti muuttaa ja viedä uuden äärellä. Ehkä kirjoittajilla on kuitenkin eettinen tehtävä. Ja koska Aleksandr Solženitsyn osaa puhua tästä asiasta paremmin kuin minä ikinä, niin annan hänen nyt puhua: ”Taistelu rauhan puolesta on vain osa kirjoittajan tehtävää yhteiskunnassa. Yhtään sen vähempiarvoisempaa ei ole taistelu yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden puolesta sekä aikalaisten henkisten arvojen vahvistaminen. Tässä, eikä missään muualla, on se, missä tehokas puolustus rauhan puolesta alkaa – puolustamalla henkisiä arvoja kaikkien ihmisten sielussa.”

    Mielenkiintoisia esimerkkejä sinua muuttaneista elokuvista! Come and seen kuvat vainoavat minuakin. ”Kummittelee” on kuvaava sana. Sen kuvat ja tapahtumat tosiaan palaavat kummittelemaan. Onkohan siinä kauhuelementtejä? Se kohtaus. Koti on tyhjä, mutta pöytä on katettu. Ruoka on lämmintä. Lautasetkin ovat valmiina. Mutta missä ovat ruokailijat? Se on kuin kohtaus jostain sadusta? Ennen kuin järkyttävä totuus paljastuu katsojalle. Ja se on taas silkkaa kauhua.

  4. Lainaus Lähteen artikkelista: ”Mutta jos hallitseva kokemus on ”juuri noin, noin minäkin olen aina ajatellut”, taide on epäonnistunut demokraattisessa tehtävässään. Mikään ei ole muuttunut, on vain palautettu mieleen etukäteen tiedetty.

    Demokraattisessa tehtävässä onnistutaan vasta, kun vanhasta joudutaan luopumaan tai sitä joudutaan muokkaamaan. Naurussa ja itkussa ei ole mitään vikaa, ei liioin viihtymisessä, mutta merkityksellisiä niistä tulee vasta, kun ne johtavat muutokseen.”

    Minä ymmärrän Lähteen peruspointin tuossa artikkelissaan, ja tunnistan väsymyksen sellaisen teoksen äärellä, joka ei tarjoa uutta näkökulmaa vaan pelkästään voivottelee ne asiat ääneen, jotka ovat ilmeisiä, joita on helppo taivastella ja joita tavataan taivastella arkielämässäkin. Ja pahimmillaan vaan vahvistaa ”helppoja vihollisia” ja vastakkainaseteluja, herrat riistivät köyhää ja köyhä oli uhri tms. (Tässä en puutu hänen esimerkkeinä mainitsemiinsa esityksiin, en ole itse nähnyt niitä.)

    Ajattelen vaan, että Lähde yleistää tuossa aika reippaasti tai argumentti jää vähän puolitiehen. Arvoa on myös tunnistamisella. Mutta tunnistamista ei tapahdu, jos teoksessa puhutaan kalutuin keinoin kalutuista asioista. Tällöin kyse voi olla esim. näkökulmattomuudesta: tekijä ei ole asettanut itseään oikeasti ydinkysymyksensä kanssa vastakkain, oikeasti lähtenyt tutkimusmatkalle, vaan kirjoittanut sen, minkä tiesi valmiiksi. Ei ole tuoretta havaintoa maailmasta ja sen suhteesta itseensä, ja niinpä katsojalle ei synny tuoretta havaintoa maailmasta ja sen suhteesta itseensä. On vain ”oletettu havainto”. Ei synny sitä henkilökohtaista tunnistamista ja peiliä, ainoastaan jotain yleistä sumeaa yhteiskunnallista voivottelua, joka on helppo sulkea ulkopuolelle kun laittaa kirjan kannet kiinni tai lähtee elokuvateatterista tai teatterista. Jos tekijä ei ota vastuuta teoksestaan, se ei kohtaa kokijaansa, eikä kokija koe vastuuta teoksen aiheista. Minä olen nimenomaan sitä mieltä, että kirjailijalla/tekijällä on eettinen tehtävä ja vastuu.

    (Tarkennus: artikkeli on siis Ville Lähteen. Juha Jokelan taas kuulin kyseenalaistavan Lähteen ajatuksen. Minä taas intouduin jatkamaan Juhan ajatusta.🙂 )

  5. Hyvä, kun taas intouduit! Ja joo sori, siis Lähteen artikkeli. Mitä mä sekoilen. Sori Lähde, Jokela ja Snicker.

    Olen täsmälleen samaa mieltä sun kanssa! Tällä kertaa jäin miettimään sitä Lähteen lausetta, ettei itkun ja naurun aikaansaamisella ole arvoa. Vai siteeraanko nyt häntä väärin? Eikö siinä ollut jotakin sellaista? Mutta onhan niilläkin arvoa. On aina ollut.

    Esimerkiksi kun itse olin suhteellisen masentunut (siitä on vuosia), lääkitisin itseäni tv:n tilannekomedioilla. Ne piti mut pinnalle tarpeeksi kauan. Sain nauraa. Se ei ehkä ole tilannekomedioiden tehtävä, vaan masennukseen on oikeita hoitoja. Tai ehkä se on yksi komedian tehtävä… kaikkien muiden komedian tehtävien ohella, kuten pudottaa jalustalta vallanpitäjiä ja käsitellä naurun kautta arkaluontoisia sosiaalisia asioita ja ilmiöitä.

    Sanoivatko tilannekomediat jotain uutta maailmasta? Tekivätkö ne jonkin uuden havainnon? Vai olivatko ne vain mekaanisia suorituksia, vanhoilla vitsikaavoilla toteuttuja uudelleen lämmiteltyjä repliikkejä? En tiedä. Mutta ne ilostuttivat minua, kun olin surullinen ja pitävät järjissä, kun olin lähellä reunalla. Sillä hetkellä en tarvinnut muuta sitä samaa vanhaa, toistavaa tilannekomediaa pystyäkseni käsittelemään sisällä olevaa mustuutta.

    Toinen ajatus on mikä heräsi näin jälkijättöisesti on se, että mikä se vie uuden äärelle? Viekö sinne Fear Factor sellaisen ihmisen, joka on opperoiden ja sifoniaorkestereiden suurkuluttaja, kun hän kokee ällötystä katsellaan jonkun telkkarissa syövän apinan aivoja? Voiko hän saada siitä uuden näkökulman elämäänsä, uuden kokemuksen tai muutoksen? Ehkä.

  6. Voi nyt tuli semmoinen vyyhti mieleen, etten tiedä osaanko artikuloida. Yritän kuitenkin. Se liittyy pariin ”Yhteiskunnallinen muutos” ja ”Henkilökohtainen muutos”, ja näiden suhteeseen.

    Lähde sanoo, että itku ja nauru ja viihtyminen ovat ok, mutta ne tulevat merkityksellisiksi vasta, kun ne johtavat muutokseen.

    Tämä asia palaa nyt mun mielessäni tuohon sinun kahtialaiseen kysymykseesi: Mitkä elokuvat muuttivat Maailmaa/ mitkä muuttivat Sinua?
    Yhteiskunnallinenkin muutos lähtee mun nähdäkseni aina yksilöiden kautta, yhteisö ja yhteiskunta muodostuvat yksilöistä. Voin siis vastata kysymykseesi henkilökohtaisesti, että nämä elokuvat muuttivat Minua. Mutta heti kun alan miettiä, mitkä muuttivat Maailmaa, joudun kauemmaksi itsestäni, alan jotenkin teknisesti tietopohjalta, alan epäillä mitä minä mistään Tiedän, millä perusteella nämä nyt maailmaa muuttivat jne. Toki voi sitten olla myös henkilökohtaisia kokemuksia, jotka tuntuvat yhdistyvän johonkin isompaan liikeeseen: se teos herätti minut ja se herätti tuhannet muutkin. Vahva kokemus ajassa mukana olemisesta, murroksesta teoksen kautta.
    Tajuan, että minulla ei ole sellaista isoa aikalaiskokemusta, että vautsi, tämä muutti Meitä (Ehkä Smedsin Tuntematon sotilas hieman, mutta sekin enemmän kentän sisäisessä merkityksessä: vau, noin voi tehdä teatteria.) Tokihan muutos voi tapahtua hitaastikin, ja vasta aikojen päästä tajutaan, että tuo teos oli muuten yhteiskunnallisen muutoksen ytimessä.

    Lähde ehkä puhuu artikkelissaan juuri tuosta kollektiivisesta tai yhteiskunnallisesta muutoksesta (”mikä muuttaa Maailmaa”). Ymmärrän tämän hyvin nimenomaan Teatterin kohdalla, jonka ydin on mun nähdäkseni ”elävä seurakunta”. Samassa tilassa elävät ihmiset katsovat, kun elävät ihmiset esittävät heille. Teatterissa on muotona, tapahtumatilanteen luonteessa sisällä, demokratian ja muutoksen mahdollisuuden siemen, koska siellä on useampi henkilö livenä paikalla. Eli hän ehkä peräänkuuluttaa teosta, jonka yleisö tunnistaa näkökulmaltaan tms. uudeksi, joka herättää yleisön kesken (ja eri yleisöjen välillä) keskusteluja (joka lienee jo osa sitä muutosta).
    Ehkä voi myös olla niin, että heti on helpompi tunnistaa ”kuollut” teos (”tämä ei tarjonnut mitään uuttaa, hukkasin aikaani”) kuin teos, joka tarjosi jotain uutta, sikäli kun on välittömästi vaikea sanoa mitä se ”jotain uutta” on.

    Olen mietiskellyt lähiaikoina taasen taide-viihde -jakoa. Mihin jaottelua tarvitaan, vai tarvitaanko? Kriitikot toistavat arvosteluissaan jatkuvasti huomiota, että käsitteet ovat sekoittuneet ja ruokkivat toisiaan. Näin minunkin mielestäni.
    Mutta termeillä saattaa olla keskusteluissa erittelyarvoa esimerkiksi silloin, kun aletaan jakaa kultuurirahoja. Jos esimerkiksi teatteritaloilla on paine tehdä sitä ”mitä kansa haluaa”, täytyy miettiä, mikä se kansa on, ja mitä se luulee haluavansa. Nostalgisia menneisiin aikoihin tuudittavia tukkijokinäytelmiä juuri siten kuin ”ne on aina tehty”? Niitäkin voi tarjota (mielellään uusien näkökulmien kautta), mutta ei ainoastaan niitä, sillä kansa ei ole yksi.
    Minun mielestäni viihde on sitä, mitä kansa haluaa, myötäkarvaan silittämistä, sitä-minkä-me-jo-tiesimme, nostalgisten maailmojen suomaa tuuditusta. Taide on sitä, mikä muuttaa, sitä mikä on tekijöilleenkin yllätys, sitä-mitä-me-emme osanneet-odottaa, mitä kukaan ei tiennyt tarvitsevansa tai aavistanut voivan olla olemassa. Ja tämä on tietysti pelottavaa, vaikea myydä, epävarmaa. (Ja tämä on karkea yleistys.)

    Erilaiset asiat nousevat eri ihmisille eri elämäntilanteissa merkityksellisiksi, joten ei varmasti voi suoralta kädeltä sanoa, että tuo on merkityksellistä ja tuo ei. Tilannekomediasarja voi olla henkilökohtaisesti merkityksellinen, silitti se sitten myötä- tai vastakarvaan. Yksilölle voi olla elintärkeää se, ”mikä pitää pinnalla”, se mikä tuudittaa, suo lohtua, toistuu. Ajattelen, että myös esim. isoissa laitosteattereissa täytyy olla varaa valita sellaista, mikä pitää pinnalla ja piristää, mutta myös sitä, mikä avaa oikeasti uusia näkökulmia.
    Ehkäpä pettymystä tuottaakin teos, jonka ilmeinen yritys on olla yhteiskunnallinen tai osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun, mutta joka vaan vahvistaa konsensusta. Se, että aiheena on esimerkiksi lasten mielenterveyspalvelujen alasajo ei vielä varmista, että teos aidosti osallistuisi, ja asettuisi alttiiksi yhteiskunnalliseen keskusteluun.

  7. Pitääkö taiteen olla niin vaikeaa, kysyy lähisukulaiseni nykytaiteen museossa. Tavallaan ajattelen että täytyy, sikäli kun helppoa on se minkä jo tiesimme, sikäli kun tahdomme toistaa tiedettyä ja olla ikuisesti turvassa. Tai minä ainakin tahtoisin.

    Ja tosiaan: ei pidä aliarvioida komediaa! Komedia ei tarkoita viihdettä taiteen kustannuksella!

Kommentointi on suljettu.