Romaanin arvoiset sivut

Mietin tässä blogitekstissä niitä lukuisia haasteita, joihin olen törmännyt muuntaessani elokuvakäsikirjoitustani romaaniksi.

Elokuvan tiiviin muodon takia elokuvasta on jätetty paljon pois, kuten esimerkiksi henkilöiden sisäinen elämä. Elokuvan romaaniversioita (eli novelisaatiota) tehdessään kirjoittajan on täytettävä nuo poisjätetyt asiat.

Kirjailija Orson Scott Cardin sanojen mukaisesti novelisoijan on ”muutettava noveletten arvoinen tarina romaanin arvoisiksi sivuiksi”.

Minuuttimäärä vs. sanamäärä

Elokuvien kohdalla ajatellaan, että yksi käsikirjoitussivu vastaa yhtä minuuttia valkokankaalla. Proosaa sen sijaan määritellään sanamäärän mukaan. Jotta teos luokiteltaisiin romaaniksi, siinä täytyy olla yli 50 000 sanaa. Kun yhdessä sivussa on suurin piirtein noin 250 sanaa, tällöin 50 000 sanaa käsittävä romaani on noin 200-sivuinen.

Kun itse aloin muuntaa elokuvakäsikirjoitusta romaanimuotoon, edessäni oli 90 käsikirjoitussivua ja noin 45 draamakohtausta, arviolta saman sen verran sanoja kuin pidemmässä novellettessa tai lyhyessä novellassa. Tekstiä tarvittiin noin kolmannes lisää.

Abyss-käsikirjoitussivu-1

Minulle luontainen tapa täyttää nuo sivut oli kirjoittaa lisää henkilöiden toimintaa dialogin väliin, mutta silloin teksti oli edelleen pohjimmiltaan käsikirjoitus (nyt vain huonompi). Se näytti romaanilta olematta sitä.

Mitä minun olisi pitänyt ensimmäiseksi miettiä oli…

Lisämateriaali!

Tajusin, että käsikirjoitus on vain kohtausluettelon kaltainen luuranko, kun sitä ajattelee romaanin näkökulmasta.

Mutta mitä lisämateriaali voi olla? Onko se uusi henkilö, taustatarinoiden avaamista vai täysin uusi juoni?

imagesThe-Star-Wars-Trilogy

Tilasin Amazonilta liudan novelisaatioita, kuten esimerkiksi scifi-kirjailija Orson Scott Cardin Abyssin ja Alan Dean Fosterin sovittaman Aliens-trilogian. Fosterin Tähtien sota -novelisaatiolla sanotaan muuten olleen suuri vaikutus Tähtien sota -elokuvan maailman luomisessa.

Oli kiinnostavaa lukea, mitä Orson Scott Card kertoo novelisaatioprosessistaan Abyss-novelisaation jälkisanoissa. Aluksi Card kirjoitti kolme lukua keskeisten henkilöiden lapsuudesta. Ohjaaja ja käsikirjoittaja James Cameron oli niin vaikuttunut tekstistä, että hän jakoi nuo luvut näyttelijöilleen roolin rakentamista varten.

abyssAbyss

Ehkä yksinkertaisin tapa tuottaa lisämateriaalia ja täyttää romaanin vaativat sivumäärät on siis kirjoittaa taustatarinoita keskeisille henkilöille sekä valottaa heidän motivaatioitaan.

Huomasin kuitenkin oman tekstini kohdalla, että taustatarinan käyttö on itse asiassa hankala asia, sillä se hidastaa ja jopa pysäyttää tarinankerronnan, koska se viittaa menneeseen eikä välttämättä siksi liikuta tarinaa eteenpäin.

Ehkä taustatarinan käyttö ei olekaan niin luontaista romaanille kuin ensi alkuun ajattelee. Omalta kohdaltani voin sanoa sen, että taustarinat olivat kiinnostavampia minulle kirjoittajana kuin ne olisivat todennäköisesti lukijalle.

Ymmärsin, että taustatarinan on nivouduttava eteenpäin liikkuvaan tarinaan. Sen käyttöä on mietittävä vain niihin kohtiin, joissa lukija oikeasti kaipaa taustatietoja pystyäkseen seuraamaan tarinaa.

9780345307675

Luke Skywalkerin ajatusääni vai Darth Vaderin taustatarina

Sekoitin myös lahjakkaasti taustatarinan käyttöä ajatusäänen ja mielenliikeiden käyttöön. Tässä on esimerkki James Kahnin novelisaatiossa Jedin paluu. Luke Skywalker on päättänyt olla taistelematta isäänsä, Darth Vaderia, vastaan:

”Ajatuksesi kavaltavat sinut, isä. Tunnen hyvän sinussa… tunnen kamppailun sisälläsi. Et voinut tappaa minua viime kerralla – etkä tuhoa minua nytkään.” Luke muisti, että Vader olisi itse asiassa voinut tappaa hänet kahdesti aikaisemmin, mutta ei ollut tehnyt sitä. Ensin takaa-ajossa ensimmäisen Kuolemantähden yllä, ja myöhemmin miekkaottelussa Bespinissä. Hänen ajatuksensa sivusivat myös Leiaa: Vader oli pitänyt Leiaa kynsissään, kiduttanutkin häntä – mutta ei ollut tappanut. Luke värähti ajatellessaan Leian tuskia, mutta työnsi ne nopeasti mielessään. Hän tiesi nyt kirkkaasti sen, mikä oli usein tuntunut epäselvältä: hänen isässään oli vielä hyvää.

Onko tämä nyt taustarinan kertomista vai onko se jotakin muuta? Ehkä se on ajatusääntä, sillä Luken pohdinnat isästään on eräänlaista todistusaineiston keräämistä muistoista.

Lopulta tulin siihen tulokseen, että ehkä taustatarinan ohella järkevintä on miettiä uuden sivujuonen käyttöä.

PianoPiano

Sivujuoni lisämateriaalina

Jane Campionin Piano-elokuvan romaanisovituksessa tarinasta poistuu elokuvan keskeisenä elementtinä toiminut Michael Nymannin säveltämä musiikki. Voiko kirja enää voittaa? Jos voi, niin miten se sen tekee?

Musiikin tilalle tarjotaan Adan, Bainesin ja Stewartin taustatarinat. Oleellisinta on kuitenkin menneisyyteen sijoittuva, taustatarinaa kertova juoni. Ada on juonen päähenkilö. Juonessa tutkitaan syytä Adan mykkyyteen, salaisuutta liittyen Adan tyttären isään sekä sitä, miksi Ada joutuu ylipäätään lähtemään kotoaan ja menemään naimisiin Stewartin kanssa.

Romaanissa näytetään niitä tapahtumia, joihin elokuva vain viittaa. Kirjan kirjoittaneella kanadalaisella kirjailijalla Kate Pullingerilla on tilaa näyttää nuo tapahtumat aivan erilailla 200-sivuisessa romaanissa kuin elokuvalla on kahdessa tunnissa.

Se, mikä on ollut mysteeri elokuvan katsojalle, paljastetaan romaanin lukijalle. Ajatus on hyvä, mutta jääkö lukija kaipaamaan Nymannin musiikka kirjaa lukiessa. Ehkä kysymys on väärä. Ehkä tärkeämpi kysymys on se, että vetoaako tarina. Pitääkö tarina otteessaan? Viihtyykö lukija sen parissa?

Oman tekstini kohdalla innostuin ehkä liikaa uusien juonien mahdollisuudesta ja kehitin kaksi uutta juonta. Romaanikäsikirjoitukseeni syntyi kolme juonta ja kolme aikatasoa. Se tarkoitti sitä, että tapahtumia ja henkilöistä oli nyt  aivan liikaa. Se muodostui kolmesta novelettesta, kun sen olisi pitänyt muodostua yhdestä romaanista. Vielä eivät siis toteutuneet Cardin sanat, että on ”muutettava noveletten arvoinen tarina romaanin arvoisiksi sivuksi.”

Positiivisesti ajateltuna minulla on nyt ehkä käsissäni kolmen romaanin pohjat, mutta ei yhtään romaania. Täytyy aloittaa homma alusta. Ja toivottavasti vähän viisaampana!

”Näytä, älä kerro” vai ”näytä ja kerro”

Kun sinä kirjoitat, luotko taustarinat henkilöhahmoillesi vai syntyvätkö ne kirjoittaessasi? Kerrotko taustarinoita tarinoissasi vai ovatko ne vain sinua itseäsi varten?

Käsikirjoittajille opetetaan, että ”näytä, älä kerro”. Toisin sanoen ei saa selittää mitään, vaan tarina kerrotaan henkllöiden toiminnan, tilanteiden ja kuvien kautta. Pääteekö sama periaate romaaniin vai saako romaanissa selittää asioita erilailla kuin elokuvassa?

Lue myös:

Lue mielenkiintoinen artikkeli novelisaatiosta – Juri Nummelin: Tintti-elokuvasta tylsä romaani, Pulp-lehti.

Kirjailija Miina Supinen on pohtinut blogissaan romaaninsa muuntumista näytelmäksi: Liha tottelee kuria teatterissa.

2 thoughts on “Romaanin arvoiset sivut

  1. Minä aloitan romaanin kirjoittamisen synopsiksen laadinnalla. Kuvaan siinä henkilöt, sekä luvuittain tarinan sisällön. Olen havainnut, että mitä tarkemman kuvauksen synopsikseen jaksan kirjoittaa, sitä helpompaa tarinan kirjoittaminen myöhemmin on.
    Minulle tärkeimpiä ovat yarinan henkilöhahmot. Niiden onnistuneen luonnin jälkeen heidän ympärilleen on helppo kirjoittaa heille sopiva tarina.
    Pyrin kirjoittamaan päivittäin viitisen sivua mahdollisimman valmista tekstiä. Ennen kirjoitin vallattomasti mahdollisimman paljon tekstiä, kun ajattelin, että sitä voi sitten muokatessa poistaa. Se on osoittautunut käytännössä hankalaksi ja aikaa viväksi tavaksi kirjoittaa.

  2. Kiitos mielenkiintoisesta kommentistasi!

    Kirjoittamisprosessista taitaa olla kahdenlaista koulukuntaa. Ne, jotka kirjoittaa vain suoraan ja muokkaa sitten jälkikäteen. Ja sitten ne, jotka suunnittelee, aloittaa pienestä tekstistä ja laajentaa. Käsikirjoittamisesta käsittelevässä elokuvassa ”Adaptation” on myös nämä taitelija- ja insinöörikoulukunnat edustettuina kahden veljeksen hahmossa. ”Insinööri” kirjoittaa kirjoitusoppaan mukaan mekaanisesti, ”taiteilija” taa haluaa näyttää sen, miten elämässä ei tapahdu mitään.

    Minä myös kuulun jälkimmäisen koulukuntaan, insinöörikoulukuntaan. Suunnittelen. Ensin logline, synopsis, treatment, outline. Sitten auki kirjoittaminen. Ja tietty nämä ”taiteilija” ja ”insinööri” -nimitykset ovat todella harhaanjohtavia, koska tarinan suunnittelu on miten päin vain ajateltuna luova prosessi. Ja luovuutta vaaditaan jälleen, kun tarinaa kirjoittaa auki. Ja toisessa koulukunnassa vaaditaan myös insinöörimäisyyyttä, silloin kun suoraan kirjoitettu ensimmäinen versio on valmis ja muokkaaminen alkaa, eli suunnittelu.

    Oma ongelmani liittyy ehkä juuri henkilöhahmoihin. Luulen osavani suunnitella kiinnostavan henkilöhahmon, sellaisen joka toimii draamassa, mutta en ehkä osaa näyttää henkilön sisäistä maailmaa sitten proosateksissä. Elokuva on sitten kuitenkin niin painottunut ulkoisen toiminnan kuvaamiseen, kun taas proosa on ehkäpä mielen taidetta ja painottunut enemmän mielenliikkeiden kuvaamiseen.

Kommentointi on suljettu.